Kippis...

...ja hyvää joulua!

"Voi rähmä, jäin kiinni"

Ei me oikeasti kippistellä täällä (edes sillä ykköskaljalla) vaan lähdetään porukalla etelä-karjalaan metsiin joulun viettoon. Karhu on jo tähtäimessä, että saadaan joulupöytään apetta. Ugh.

Kops - byäää, kops - byääääää

Ekan kerran kaaduttu selälleen lattialle suorilta jaloilta. En ehtinyt ottaa koppia. Onneks oli matto sentään alla, ei menny kallo halki. Oon ollut kuvitelmissa, että vauvan pää on aika joustavaa materiaalia, onko se? Vai pitääkö mun hommata tolle kaverille joku kypärä, kun se on selkeästi aika itsetuhoista sorttia? Viikko sitten se nousi ensimmäisen kerran seisomaan pinnasängyssään, nyt se pungertaa menemään jo sohvaa vasten, jos vaan pääsee. Ja oikeastaan kaikkea mikä on vähänkin kohollaan lattiasta. Niinku esim. pahvilaatikot, omat vaunut (renkaitten päältä on hiton hyvä ponnistaa joo...ja varsinkin, jos oon unohtanut lukita vaunut, jollon ne lähtee alta), sitteri, lehtikori etc.

Tästä ei oo varmaan paluuta? Puhetta täällä ei edelleenkään kehitetä. Tää vaan posottaa eteenpäin. Mihin sillä on oikeen kiire? Mulla ei olis ainakaan kiire mihinkään. Aamulla löysin sen sänkynsä toisesta nurkasta, jossa se huhuili mua nousemaan jo ylös. Ei olis huvittanut sit yhtään. Yöunet on huonontuneet tietty tän uuden aktiviteettitason nousun myötä. Parin tunnin välein jotain mekastusta, kyllä tässä hermo lepää taas. Onneks ei tarvii tehdä mitään ja joulunkin oon vähän niinkun perunut jo omalta osaltani. Meen vaan kuokkimaan isovanhemmille, mutta oon toitottanut kaikille, että lahjoja ei multa tänä jouluna tipu.

Ensimmäinen kerta, kun ei osteta miehen kanssa edes toisillemme lahjoja. Oon aina tykännyt niiden ostamisesta, mutta mulle tulee herkästi paineet siitä, kun haluun keksii kaikkeen siistii ja kivaa ja nyt ei vaan resurssit riitä. Aika ja raha, niitä ei vaan nyt oo. Mutta en mä silti ole epätoivon partaalla. Onhan tää kehityksen seuraaminen vaan aika siistiä. Ja jotenkin oon nyt vaan tottunut jo tähän, että tämmöstä tää nyt sit on, vaiheita vaiheitten perään. Kai se joskus sit taas nukkuu. Äitikin taas soitteli, että saako se tulla käymään tällä viikolla, jos ei joudu ylitöihin. Olin tietty ihan fiilareissani, että todellakin! Enpä ois uskonut, että oman äitin näkeminen näin usein tuntuu hyvältä (mulla on aina aikaisemmin mennyt siihen hermo välillä, kun se on aika kova siivoamaan...myös meillä. Nyt tuo on vaan tervetullutta ;))

Viikonloppuna käytiin myös kaverin luona vähän niinku ekstempore. Oli mukavaa. Käytiin pariskuntalenkillä kera lasten, kunnon kotiäiti-perhe-meininkiä siis. Ja kahvit tietty juotiin kans ja piparipullat päälle. Miesten kävellessä etunenässä vaunujen kanssa suunniteltiin tosin, että ai hitto, kun ois kiva juoda kännit. Mä olen nyt alkanut haaveilemaan näistä känneistä, pakko myöntää. Joku pikku piru herätti mussa tän halun tuossa männäviikolla ;) No on tää kyllä tullu aikaisemminkin, mutta nyt jotenkin, kun lapsi kasvaa, niin ois kyl kiva päästä tuulettumaan. Suunniteltiin tyttöjen bileitä, joissa tällä hetkellä osallistujina on vaan minä ja tää toinen. Kaikki muut on hitto vie raskaana.

Kai se tästä, katotaan keväällä jos sais järkättyä jotain. Tai jos pääsis uutena vuotena viihteelle, koska mies aikoo ensi viikonloppuna mennä jo toisiin pikkujouluihinsa ja mä en ole ollut vielä yksissäkään. Se pentele. Missä tasa-arvo? Uusi vuosi on varattu mulle.

S sai Brion junarataan sopivan sponssorijunan lahjaksi. Kai sitä puista rataa pitää sit vaan alkaa keräileen. Mä voin leikkiä sillä, jos S ei halua. Oli toi muovi vähän mielenkiintoisempi vielä, kun itse juna. Halvaksi tulee.

Joulukuu

Talvi on tullut. Eilen otettiin mittaa taas vaunujen kanssa paikallisista kävelyteistä. Asutaan Vantaalla...joko mä oon kertonut, että en enää ikinä osta asuntoa täältä? Alan pikkuhiljaa ymmärtämään miksi Vantaata aina haukutaan. Onhan tää vaan ihan paska mesta. Voidaan aloittaa kyräily esim. näistä teistä, joita ei talvella aurata (ja taas ne kuulemma vähentää määrärahoja aurauksesta). Ihan niinkun vaan omaa vitutuskäyrää nostaen, asutaan aika lähellä Helsingin rajaa ja usein ulkoilen siis Helsingin puolella. 

Eilen taas kiersin vaunujen kanssa tuommoisen lenkin, jossa kaupungin raja vaihtuu kesken kävelytien. Vilkasliikenteisen sellaisen. Se on jokseenkin huvittavaa, että kun Helsingin puolelta, jossa siis tie on kauniisti lanattu ja hiekoitettu, siirryin Vantaan puolelle, niin vastassa on auraamaton tie. Tielle on vaan muodostunut polku, kun ihmiset on kävelly siitä koko päivän. Ja sit kun ne tiet on täällä lanattu, niin ne on tietysti kiillotettu niin, että vois kuvitella kävelevänsä jään päällä. Kaks kertaa meinasin heittää kontilleni, mutta onneks on vaunut, joista ottaa tukea.

Eikä tarvii varmaan puhua mitään tästä kaupunginhallituksen päätöksestä alentaa Vantaa-lisää puoleentoista vuoteen. Varmaan rakennetaan sit niitä päiväkotejakin lisää. Tai ei varmaan tartte, kasvatetaan vaan ryhmäkokoja. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa (jep, Putte soi edelleen päässä).

Ja entäs tää ehdotus, että neuvolatoimintaa voisi karsia kansalaisilta, jotta niitä voitais siirtää maahanmuuttajille, jotka kaipaa kuulemma enemmän tukea. Rasistin leiman saa otsaansa samantien kun käyttääkin sanaa "maahanmuuttaja", jossain negatiivisessa lauseessa, mutta paneehan se vituttaan, että veroja kyllä nostetaan, mutta mitään ei saa tilalle. Päinvastoin. Kyllä mä ainakin koen tarvinneeni jokaista neuvolakäyntiä odotusaikana.

No ei auta valittaa, eiköhän se sivistys parin vuoden päästä viimeistään kutsu. Helsinki tai Espoo, here we come. 

p.s Pitäiskö tässä kirjottaa jotain vauvastakin? Homma luistaa, kun rasvattu nyrkki perseeseen (mitä nää kolmen tunnin leikkisessiot keskellä yötä on?).

Joulukortit

Lapsen kun saa, niin täytyyhän siitä tehdä joulukortteja, joita sit lähettää sukulaisille ja tuttaville, vaikka ikinä ennen ei olis kortteja lähettänytkään? Okei, oon mä joka joulu laittanut, mutta en ehkä tässä määrin. Otin perjantaina joulukorttikuvia (tai yritin) ja sainkin yhden otoksen, jonka kelpuutin (tilasinkin jo kortit, vau miten nopeeta toimintaa!). Mutta tää on pakko laittaa tänne, kun tää on musta ehkä just sitä lajia, että vanhemmat huokailee mielessään, että "onpa se söpö" ja muut ajattelee, että "ei hitto mikä jouluporsas". Ei tuo kuvakulma oikeen tehnyt oikeutta meidän poitsulle, joten piti vaihtaa asentoa. Lopullisessa kortissa ei siis istu jouluporsas vaan ihan oikea tonttu (vai onko mussa joku vikana, kun en näe omaa lapseani söpönä tässä, vaan ihan hyvässä mielessä vaan huvittavana?...okei, on, ei tarvii vastata).

Isäntä ite. Röyh. 

Aito tonttu

Puoli vuotta ja risat

Viime viikolla oli jäppisen puolivuotispäivä ja sen kunniaksi neuvola samana päivänä. Siellä ei ollut mitään ihmeempää, kasvoi omalla käyrällään normaalisti ja oli muutenkin valioyksilö (painoa 7,7 kg ja pituutta 69,3 cm). Ainakin äitin mielestä. Rajapyykin kunniaksi on aloitettu pitämään myös vähän unikoulua ja oon antanut enemmän kiinteitä. Terkkarikin sanoi, että niin paljon saa antaa, kun vaan syö. Vähän nuo käyrät on vielä painon suhteen alakantissa, mutta ei mitenkään paljon. Tyypillä on vaan niin kova meno päällä, että ei ihme että se kuluttaa. Ryömien liikutaan jo varsin ketterästi, kun sille päälle satutaan ja muutenkin ollaan koko ajan menossa ja tapitetaan ympäristöä. Epäilen vahvasti ettei konttaamiseenkaan kovin kauaa mene, sen verran ahkerasti tuo taka- ja etupuoli nousee. Tänään yllätin sen jo kerran melkein konttausasennosta. Ei sillä raukalla taida olla ihan vielä voimia pitää itseään ylhäällä, mutta ehkä kohta.

Isänpäivänä ei tehty mitään erikoista. Isukki sai itsetehdyn kortin, jossa oli S jalanjälki ja aamaiseksi täytettyjä croissanteja, kahvia jne. Plus se sai nukkua aamunsa rauhassa, kunnes mentiin S kanssa herättään se. Iltapäivällä miehen vanhemmat tuli vielä kylään ja siinä mussutettiin taas pullaa sun muuta. En jaksanut leipoa mitään, mutta anoppi toi taas vaikka mitä, joten ei ollut pelkoa tarjottavan puutteesta.

Tän hetken top-juttuja on

- Koiran vinkuva pallo (ainoa, joka saa S:n räkättään kunnolla, kun sille päälle sattuu. Eli: osta lapselles lelut eläinkaupasta)
- Kaikki rämisevät ja meteliä pitävät esineet
- Vatsallaan hengailu (jo hoitopöydällä olo hetken on yhtä tuskaa, koska on IHAN pakko päästä mahalleen. Pukeminen aivan ylitsepääsemätöntä tuskaa. Siihen käärmeeseen, jota myös jalaksi kutsutaan, on yllätävän vaikea osua housuja laittaessa)
- Parvekkeella päivätirsojen vetäminen
- Johdot. Tällä hetkellä S:llä on oma hiiri, jota se saa räpeltää. Tie on kuitenkin löydetty myös pistorasioiden luo, joissa johdot on kiinni. Ei lupaa hyvää.

Edit// Tässä yksi esimerkki top-jutuista. Kyllä se on ilo pienikin ilo.

Lidl - taattua laatua

Täällä harjoitellaan ryömimistä oikeen urakalla. Pari metriä tuo tappi jo eilen eteni ja käsiä läiskytellään lattiaan oikeen urakalla. Kovalla parketilla etenee kaikista parhaiten. Vielä kun sais kädet ja jalat toimimaan yhteispelillä, niin meno ois varmaan aika kova. Ei mene varmaan kauaa siihenkään.

Meillä tehtiin viime yönä uniennätys. Tyyppi meni nukkumaan puol kymmenen jälkeen ja mä (!) heräsin vasta viideltä antamaan sille ensimmäisen kerran sapuskaa. Mies oli kuulemma käynyt laittamassa jossain vaiheessa sille tutin suuhun yöllä, mutta siihen se oli hiljentynyt. Voisin sanoa, että mulla on tänään aika levännyt olo....

Nooh, kunnon suomalaisen asenteen omaavana voisin todeta, että joo, tiedän ettei tämä kauaa kestä, mutta tuo yksikin yö antoi toivoa. Ehkä se nyt vetäs unta palloon oikeen urakalla, niin jaksaa sit jatkaa harjoituksia taas tänään.

Erehdyin just mainitsemaan, että S ei ole saanut allergisia reaktioita mistään ruoka-aineista, mutta pari päivää sillä on nyt ollut toinen poski punainen ja karhea. Onhan se mahdollista, että se on tullut esim. hankauksesta, kun se tykkää välillä nukkua mahalleen, mutta jotenkin tuli heti sellainen pelko, että voi vitsi jos se onkin jollenkin allerginen. En oo mitään uutta lisännyt nyt ruokavalioon, paitsi omenan. Sen nyt jätin sit pois. Tänään poski on jo parempi, täytyy omenaa tarjota toisella kerralla uudestaan, kun tuo on kokonaan parantunut ja katsoa uusiiko.

Alla videota harjoituksista.  Ylpeä äiti lässyttää taustalla ;)

Putte possun nimipäivä

Mulle jää välillä joku biisi soimaan päähän ja tällä hetkellä se on tuo edellä mainittu. Ennen jäi joku radiohitti, tätä nykyä lastenlaulut. Tähän on siis tultu. En mä edes kuuntele lastenlauluja mistään, mutta välillä kun pitää viihdyttää poikaa, niin sitä kaivelee omia homeisia muistikerroksia ja tuo tuli sieltä esiin. Sitä on sit hoilattu ja yritetty syöttää samalla kaurapuuroa aamulla. Hyvin tuloksin, joten laulaminen kannattaa.

Kiinteiden syöttämisen myötä myös kakka-asiat on tulleet taas ajankohtaiseksi. Tämä äitien lempiaihe. Meillä on vähän ummetusta tai ainakin sitä pökälettä tingataan välillä naama punaisena. Just sellaisia jäniksenpapanoita mitkä voi tiputtaa suoraan pönttöön. Oon yrittänyt syöttää S:lle luumusosetta ja juottaa vähän vettäkin. Luumusose menee alas kyllä, mutta kun tarjoon sille vettä, niin se tyyppi vaan tuumaa, et mitä hittoa, ootsä tosissas? Jostain luin, että vihannessoseet auttais kuitujen puolesta vatsaa toimimaan, luumu ja vesi, mutta onkohan näitä muita? Apteekista saa kuulemma jotain mallasuutetta, mutta en oo vielä lähtenyt sille linjalle.

Innostuin ehkä vähän liikaa näistä kiinteistä, kun poika söi (huom. imperfekti) hyvällä ruokahalulla ja me syötiinkiin neljä kertaa päivässä jotain kiinteetä. Aamulla ja illalla vähän puuroa, yksi kasvisateria ja lisäks jotain hedelmäsosetta jossain välissä. Nyt piti ottaa vähän takaisinpäin, kun tais tulla liian iso annos kerralla ja toisekseen kaveri ei syö enää niin mielellään, kun se taitaa tajuta yhteyden eli ruoka = ummetus.

Kaurapuuroa oon silti antanut sekä aamulla että illalla, mutta pienemmän annoksen ja päivällä lisäksi jotain vihannesta vähän. Hedelmät on toistaiseksi jätetty pois. On se ehkä nyt vähän parempi, ei oo ainakaan nyt hirveästi ähistelly. Papanoi se edelleen, mutta ne näyttää tulevan hyvin ulos.

Se niistä paskajutuista ja itseasiassa muistakin. Pitää mennä nukuttaan kaveria.

Veljekset leikkii keskenään. Koira tuo palloa S:lle, kun luulee, että se raukka osaa heittää sen.

Hyvin nukutun yön jälkeen maailmakin näyttää paremmalta

Ja sen kunniaks aurinko möllöttää taivaalta täydeltä teholta. Aina tällasina sunnuntai-päivinä mietin, että voi hitto, jos ois krapula :D Kyllä meinaan harmittais. Mies otti taas yhden syötön viime yönä, joten mä sain nukkua neljään asti aamulla heräämättä. Eilisen päivän olin siskon kanssa Helsingissä. Käytiin elokuvissa (Hypnotisoija, oli ihan hyvä, vaikka sitä lehdissä on haukuttukin. Oli tarpeeks jännä kuitenkin tämmöselle homehtuneelle kotiäitille), syömässä ja vähän kierreltiin kaupoissa. Pojat olivat keskenään kotona sen ajan. Hyvin oli kuulemma mennyt. Taidan lähteä siis lietsuun toistekin :)

Tekee kyllä aika hyvää pääkopalle päästä välillä pois, vaikkei olis sellainen olo edes, että tarttis päästä. Asemalla, kun odotin bussia niin ajatus siitä, että kotona odotti tuommoinen ihana pikkumies tuntui edelleen tosi hyvältä ja jotenkin uudelta. Johtuu varmaan siitä, etten oo niin paljoa ollut pois kotoa vielä.

Pojjaat vahdissa

Ens viikolla miehellä onkin sit neljän päivän Köpiksen reissu. Pari päivää ollaan itsekseen täällä ja pariks päiväks mun äiti tulee taas vierailulle. Kiva juttu. Mies on silti alkuviikon vapaalla, joten taidan käyttää tilaisuuden hyväks ja tehdä jotain yksin. Sellaiset "tosi kivat" jutut on varattu jo ens viikolle, kun hammaslääkäri ja suuhygienisti. No ei siinä mitään, mulla ei ollut yhtään reikää (maailman suurin ihme!), kun viime viikolla kävin, mutta se hioo jotain takahampaita tms.

Viime viikolla oli myös S viiden kuukauden neuvola. Piikit tuli taas molempii reisiin ja huuto oli kova. Mies sai tällä kertaa kunnian pidellä sitä, kun sillä oli vapaapäivä töistä. Nopeammin S tokeni kuitenkin kun viime kerralla, joten ei tainnu olla niin kammottava juttu enää. Influnessarokotteesta ei ollut mitään juttua enkä kysynytkään onko sellainen tulossa. Terkkari vaan sanoi, että vuoden ikäisenä on sit seuraavat piikit. Jos se tulis puheeks, niin en mä sitä kyllä antais sille ainakaan vielä. Taas oli jossain iltapäivälehdessä juttu, että influnessarokote aiheuttaa narkolepsiaa lapsille. En tiedä pitääkö paikkaansa, mutta on noista tietynlainen kammo jäänyt mieleen...

Strategiset mitat oli jotakuinkin seuraavat: Paino 7445 g ja Pituus 67,5 cm. En oo paljon kiinteitä vielä antanut, vaikka jotenkin tuli sellainen käsitys taas, että nyt pitäis jo alkaa antamaan reilummin. Että olis selkeästi esim. 4 kertaa päivässä ruoka-aika. Sanoin vaan, että haluan imettää sinne kuuteen kuukauteen asti. Miks tällaiset suositukset on, jos edes neuvolat ei kannusta niihin? Kyllä se ehtii ruokaa pistää napaansa senkin jälkeen, turha sitä nyt on kiirehtiä, kun mitat on kuitenkin ihan normaalit. On me kyllä maisteltu jo useampia tuotteita kuten perunaa, porkkanaa, kesäkurpitsaa, bataattia, mangoa ja banaania vähän.

Täytyis alkaa vähän suunnittelemaan tuota ruokailua kuitenkin jo ja ostaa niitä jääpalarasioita ym., että saa soseet pakkaseen. Yritin metsästää eilen kaupungilta noita muotteja, mutta hitto vie, en maksa niistä kahdeksaa euroa, kun Ikeasta saa eurolla! Miten sinne Ikeaan sit pääsis, niin se on toinen juttu. Jos jollain on vinkkiä mistä muualta saa kohtuuhintaan, niin otetaan vastaan. Kävin eilen läpi mm. Tarjoustalon, Clas Ohlsonin ja Anttilan. Vesiperä kaikista. Prismassakin maksaa netin mukaan viisi euroa muotti, niin ei hirveesti innosta. Täytyy jatkaa metsästystä.

Seuraavaks metsästän itselleni teetä.

Pisti miettimään

Kaverin Facebook-päivityksessä oli tänään maininta tästä ilmeisesti puhetta herättäneestä Pamela Druckermanin kirjasta "Kuinka kasvattaa bébé?". En oo lukenut kyseistä kirjaa vielä, suomennos on ilmeisesti tullut vasta juuri kauppoihin, jos oikein ymmärsin? Herätti silti mielenkiinnon ihan tuon kyseisen Facebook päivityksen perusteella, joka jo herätti keskustelua. Tutkin aihetta vähän lähemmin netin kautta ja siskon kanssakin siitä puhuin. Hesarissa oli ilmeisesti ollut siitä taannoin joku artikkeli. Näin jalat maassa -tyyppinä, jonka elämään toivottavasti mahtuu jonain päivänä jotain muutakin lapset innostuin tosta aika paljon. Siis lähinnä siitä ajatuslähtökohdasta, että aikuisilla ihmisillä on oikeus elämään lasten jälkeenkin. Ettei aikuiset ole lastensa palvelijoita vaan lasten on myös toteltava ja kunnioitettava aikuisia. Tämähän tulee aika selkeästi esille just jossain vierasilla. Lapset mekastaa ja keskeyttää aikuisten jutustelun tämän tästäkin, koska ne haluaa olla huomion keskipisteenä. Ilmeisesti tästäkin aiheesta kirjassa oli ollut jotain juttua.

Siskoni kanssa puhuttani tulin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että karkeasti katsottuna koiran ja lapsen kasvatuksessa on paljon yhtäläisyyksiä. Mun ongelmani on vain se, että puhun kyllä koirien kieltä, mutta en lasten enkä varsinkaan vauvojen. Tiedostan kyllä ihan jo tän vertaistukipuhelun perusteella, että oon tehnyt siinä virheen, että reagoin S:n jokaiseen änähdykseen ihan liian nopeasti. Ihan testimielessä tänään, kun nukutin sen päiväunille (tuottaa yleensä tuskaa...), vein sen yksin pinnasänkyyn, kun katsoin, että kaveri alkaa olemaan siinä kunnossa, että uni vois tehdä terää. Pistin sinne, laitoin tutin suuhun ja sanoin hyvää yötä. Vastalause kuului hyvin nopeasti, mutta menin rauhallisesti takaisin (en puhunut enää mitään), laitoin tutin uudestaan suuhun, silitin pari kertaa päätä ja menin uudestaan pois. Tämän tein pari kertaa ja kappas, kaveri nukahti. Ehkä tätä vois alkaa kokeileen noihin turhiin yöheräämisiinkin...

Mussa heräsi just toivonkipinä, että jospa nämä viisi kertaa yössä herätykset saisikin vähennettyä takaisin siihen kahteen....ja joku kaunis päivä se nukkuis koko yön putkeen.

Mitenkään asiaan liittymättä vielä oheinen video. Näinkö sitä sormiruokailua opetellaan? Narskuti-narsk.

Bussimatka...check!

No nyt se kummitus on suoritettu, meinaan bussimatka yhden vaihdon kera. Kävin eilen kylässä sivistyksen parissa Espoossa ja täältä perämetsästä piti tietysti matkustaa sinne kahdella bussilla. S nukahti molemmisa päissä ennen kun päästiin bussiin sisään, joten sikäli ei ongelmaa. Kotiinpäin tullessa piti tosin kaivaa tissi esille vielä bussipysäkillä, kun tyyppi ei suostunut rauhoittuun ilman sitä. Ei sillä nälkä ollut, kun ei se mitään syönyt, mutta kunhan halus nällyttää. Kumma juttu tuokin vauvoissa, että pitää raivota kun on väsynyt. Ekan kerran kun sitä nahkaläppää tarjoaa, niin ei todellakaan suostuta ottamaan, mutta loppujen lopuks se on kuitenkin se mitä halutaan. Ihme kapistuksia.

Seuraavaks ois tavoitteena matkustaa junalla kotiseudulle. Ei ole kun tunnin matka Helsingistä, mutta on sekin jotain. Ja meiltä on Helsingin rautatieasemalle bussilla se puol tuntia, joten matkustusta yhteensä puolitoista tuntia, ou jee. Soitin tänään VR:n asiakaspalveluun, että jos haluan ottaa vaunut mukaan oman istumapaikan viereen, niin mihin se pitää varata, kun en tosta verkkopalvelusta sitä tajunnut. Se sanoi, että ne paikat pitää varata puhelimen kautta tai paikan päällä, kun ne on periaatteessa invapaikkoja eli ei voi varata itse netistä. Selvä homma. Parin viikon päästä sit vaan tulta päin!

Sosetta, leikkiä ja siivousta

Niistä on tämä viikonloppu lähinnä koostunut. Omenoita on tullut viimeeks anopilta kassillinen, keittelin ne tossa soseeksi, sillä aikaa kun mies vahti lasta. Ajattelin jossain vaiheessa testata mitä S tuosta omenasoseesta meinaa. Mies teki kuusipäiväisen työviikon ja ensi viikolla olisi tiedossa samanmoinen. Seuraavan maanantain se ottaa vapaaksi ja sillon meillä onkin neuvola ja viiden kuukauden rokotus tiedossa. Ei se tuon neuvolan takia vapaaksi päivää ota, mutta sattuipa samalle päivälle. Sopii mulle....vähän traumatisoiduin siinä kolmen kuukauden piikkirupeamastakin, mutta mietin just, että ehkä mä silti haluan itse pitää sitä lasta ja lohduttaa sen jälkeen, kun kattoa vierestä. Mut kattoo nyt.

Sitä kyllä mietin, kun meidän piti ainakin allekirjoittaa joku paperi, että hyväksyn rokotusohjelman, niin voiko yksittäisistä piikeistä kieltäytyä? Nyt kun juttelin yhden toisen äidin kanssa, niin katoin itsekin että tuohon kuuluu siis vuosittain myös influenssapiikki....en nyt ihan tajua? Eikö flunssia kuulukaan enää sairastaa vaan niitäkin varten on piikit olemassa? En oo paneutunut tähän asiaan, joten sikäli en osaa ottaa kantaa, että onko ne nykyajan flunssat kovinkin kuolemaksi. Maalaisjärki vaan sanoo, että vois ihan hyvä saada sitä immuniteettia ihan sairastamallakin. Pitää ottaa puheeks neuvolassa.

Tuntuu, että tässä on aika paljon tapahtunut kehitystä S:n suunnalla. Yöunet on menneet huonommaksi, en tiedä onko yhteydessä uuden oppimiseen. Illalla mennään kyllä nukkumaan, mutta puolen tunnin tai tunnin päästä kiekastaan sängystä. Joskus auttaa tutti, mutta yleensä pitää ottaa hetkeksi ylös ja sitten uusi yritys. En mä oikeen uskalla mennä edes nukkumaan ennen kun tää on tapahtunut, koska se on tehnyt sen nyt ainakin viikon ajan joka ilta. Yöllä herätään nyt yleensä myös kolme kertaa, aikaisemman kahden sijaan. Missä vaiheessa ne unet sitten paranee? Jotenkin mulla oli sellainen usko, että se on se alku, joka on hankalaa, mutta sit uni paranee. Tää tuntuu menevän vähän toisinpäin nyt. No, toivottavasti ois vaan joku vaihe. Tai nii....kohtahan ne hampaat tulee sit. Ei tässä auta paljon kauhistella, otetaan mitä tuleman pitää ja nukutaan sit haudassa.

Onneksi S on nyt viihtynyt paremmin vaunuissa ja onkin nukahtanut niihin lähes joka kerta. Kätevää kun voi käydä päivällä kaupassa sen kanssa. Ehkä ne himokalliit vaunut ei olleetkaan niin turha ostos... On niitä ainakin kevyt työntää koiran kanssa. Sekin on oppinut oikeen nätisti kulkemaan vieressä. Eipä tässä sen ihmeempiä. Huomenna ois tiedossa kahvittelureissu, tiistaina syömistä (jes, mulle tehdään ruokaa) ja loppuviikko onkin auki. Pitää kattoa jos keksis vielä jotain.

Uusia taitoja

Voikohan sitä taidoksi kutsua, että jäpikkä kiljuu niin kovaa, että korvat soi? Taitaa se sen omasta mielestä ainakin olla hauskaa. Ennen jos homma ei oikeen luistanut/miellyttänyt tuherrettiin vähän itkua tai naama meni norsun..jalkovälille, mutta nykyään kiljutaan niin kovaa kun lähtee. Kiljuu se myös tyytyväisenä, mutta ei ihan niin kovaa. Tuleekohan siitä isona joku armeijan ylikapu? Kova on käskytys ainakin jo pienestä pitäen.

Jostain lunttasin, että tämä kuuluu taas ikään, kun 5 kk tulee täyteen. Vauva alkaa molottaan itekseen. Selvä homma. Muita opittuja asioita on nyt tuo kierähtäminen mahalleen. Ajattelin jo, että tekeekö se sitä ikinä, kun se on vähän tollanen laiskanpulskee ettei paljon kiinnosta ruhoonsa liikuttaa, paljon parempi komentaa muita kääntämään. Ehkä se totes, että liikkumataidosta on kuitenkin loppupeleissä myös jotain hyötyä.

Varpaita on maisteltu antaumuksella ja sukat ei pysy enää ollenkaan jalassa. Jätkä pönöttää lattialla pari minuuttia ja kun käännyt takas kattoon mitä se hommaa, niin sillä on villasukka suussa. Ilman jalkaa. Ehkä sillä on joku fetissi karvoihin.

Lupasin taannoin lähteä bussiajelulle ja ollaan me vähän jo käytykin. Pari kertaa menty muutaman kilometrin matkat mm. lähikirppikselle ja ostoskeskukseen. Ens viikolla tulee toivon mukaan vielä pitempi matka ja bussia pitäis vaihtaakin...hui! :D Oon luottavaisin mielin, eiköhän toi meidän matkamies klaaraa homman ja jos menee reisille, niin eikun tulta päin uudestaan. Minkähän takia sitä pelkää, että vauva rupeaa raivoamaan? Joka päivä on nyt käyty muuten vaan vaunukävelyllä ja tyyppi melkein poikkeuksetta on nukahtanut niihin, joka on erittäin lupaavaa. Ehkä tämä tästä...

Eilen pidin oma-aloitteisen vapaaillan ja jätin miehen kärvistelemään kotiin S:n kanssa. Kävin ihan ypöyksin Anatheman keikalla ja olihan se aika siistiä. Tuli mieleen, että vois tän tehdä useamminkin. Keikalle en niin kaipaa seuraa, varsinkin jos on sellainen bändi, josta itse tykkää, koska sen musiikin takia mä sinne menen, en kaljaa lipittämään tai seurustelemaan. Kotona olin siis yhdeltätoista illalla joka on aika huikeeta, kun normisti saatan mennä nukkuun jo ysiltä.

Hammasta kolottaa, meinaan makean hammasta...taidan suunnata kaapille.

Asiakaspalvelu? Jotain syötävää vai?

Vituttaa kun pientä eläintä. Myönnän, vedän herneet nyt vähän pienistä, mutta saa kyllä käämit punaiselle tää Vantaan kaupungin neuvolatoiminta. Meillä oli tänään neljän kuukauden neuvola, johon siis kuuluu myös lääkärintarkistus. Mistä ne repii näitä elämäänsä kyllästyneitä muumeja lääkäreiks? Tänkin ois voinu lähettää suoraan lataamoon. Kai ne hommat tuli hoidettua, noin niinku päällisin puolin, mutta vois edes esittää olevansa kiinnostunu hommastaan, varsinkin kun on kyseessä vauvat. Ja ne vauvathan on tunnetusti vanhemmille vähän arka paikka...tai mulle ainakin! Odotan jonkinlaista palvelua, koska tässä paska kaupungissa on mm. kahdeksan kuukauden lääkärintarkistuskin peruttu, koska ei oo lääkäreitä. Luulis, että tää neljän kuukauden lääkärintarkistus olis jollain tavalla vähän kattavampi tai paneutuneempi.

Tai enhän mä tiedä mitä niitten kuuluu kattoa, mut jos vertaan kuukauden lääkärintarkistukseen, niin tää oli puolet siitä... Tai okei, jos se tyyppi olis ollu edes jotenkin mukana hommassa ja hymyilly edes kerran, niin olisin antanut anteeks. Musta on hieman kummallinen ohje, että sanotaan, että syö vaan kaikkea, sitä kahvia, suklaata sun muuta mahakipujen aiheuttajaa, koska sit se vauva tottuu niihin. Jumalauta, se itki kaks kuukautta putkeen noista, ihan varmaan rääkkään sitä tahallani joo. Vitun ihme nyylä.

Se on ihan varma homma, että kun me tästä kämpästä kahden vuoden sisällä muutetaan pois, niin Vantaalta sitä ei osteta!

Ei mulla muuta. S'llä on kaikki hyvin.

Sori törkee kielenkäyttö.

Toivottavasti viimeinen vähään aikaan

Oltiin eilen taas meidän koiran kanssa eläinlääkärissä pari tuntia. Siinähän se ilta vierähti mukavasti. Alunperin varasin ton ajan sen oikean takajalan takia, koska se on aina välillä ontunu sitä lenkillä. Samalla halusin tarkistuttaa, että onko eturauhanen uusiutunut. Ei ollut, onneksi. Eläinlääkäri sanoi kyllä, että se tulee uusiutumaan. Ihanan positiivista. No tää taitaa olla sellainen vaiva, että kun se kerran tulee, niin tulee sen jälkeenkin. Meillähän se on ollut nyt jo kahdesti.

Jalasta ei löytynyt pintapuolisesti mitään vikaa, samoin kaikki veriarvot oli kunnossa. Otettiin laajempi seula siitä, katottiin mm. munuaisarvot, jotka saattaa tällä rodulla (vehnäterrieri) olla ongelma. Nekin oli puhtaat. Lääkäri ehdotti kuvaamista ja sitä olin itsekin miettinyt, koska oon pienessä mielessäni kehitelly sille vaikka mitä kasvaimia. Otettiin kuvat koko takapäästä, eri suunnista, mutta kaikki näytti enemmän kun hyvältä. Hännässä oli joku pieni mutka, mutta sen ei luulis aiheuttavan kipuja jalkaan ;) Viimeinen diagnoosi oli, että lihasrevähdys ja viikon kipulääkekuuri. "Ja se olis sit 230€ kiiiitos". Olis ehkä kannattanut ottaa se vakuutus sillon joskus.

No mutta, pieni raha mun mielenrauhasta, kun tiiän että jäppisellä on kaikki kunnossa. Sit vaan seuraillaan sitä eturauhasta ja jos (/kun) se uusii, niin se on sit sellainen 300€ paukku, kun vien ton kyllä seuraavaks kastrointiin. Harmi sinänsä, koska luonne tulee kyllä muuttumaan vässykäks, sen kertoi jo noin edelliset hormonipiikit, jotka se sai eturauhasvaivaan. Toivottavasti ei pamahtais päälle ihan heti.

Nyt pienempi jätkä nukkuu ja mä vedän perjantain kunniaks minttujäätelöä. Tai no, mitä sitä huijaamaan, mä syön jäätelöä varmaan joka päivä, kun suklaata ja muuta hyvää ei voi :D

On se raukka..

Pirskeet

Lauantaina mun sekä miehen lähisuku kokoontui meille kahvittelemaan "ihan muuten vaan". Meidän sisarukset ei olleet nähneet toisiaan, joten tuli nekin sit tsekattua puolin ja toisin. Miehen siskolla on parivuotias poika ja mun siskolla taas saman ikäinen mukula, kun meidän S. Meni vähän aikataulut vaan ristiin, kun mun sukulaiset tuli jo yhden jälkeen ja nämä toiset vasta kolmen jälkeen. Kahdelta oli tarkoitus aloittaa, mutta lapset nukkui eri aikaan, niin meni nyt vähän mönkään. No, ehti ne toisensa sentään esitellä, ennen kun mun vanhemmat ja sisko perheineen lähti.

En mä hirveesti ottanut paineita näistä. Tein täytekakun, lohipiirakan ja äiti toi jonkun kuivakakun. Joka oli kuiva. Piparit ja systeemit esille, siinä se. Kakusta näpäytin kuvan mun huippukameralla (hitto, se on paska!) ennen kun se katos parempiin suihin.

Ihan hyvää oli, vaikka aikamoiset taistelut oli taas sen kanssa. Mies tykkää ihan hirveesti, kun mä leivon tai laitan ruokaa, kun siinä saattaa monesti päästä kirosana tai parikin. Pitäis ne perkeleet muuttaa vielä vaan lapsiystävällisempään suuntaan. Toi mustassa aukossa kelluva jäpikkä on otettu jostain kukkalaitteesta talteen, joka saatiin kun S syntyi. Sopi hyvin kakkuunkin.

Eilen mulla oli vapaailta. Mies tuli töistä kotiin aikasemmin ja mä lähdin hurvittelemaan keskustaan. Olin saanut kesällä lahjakortin hot stone -hierontaan, joten siellä kävin eka. Oli muuten aika taivaallista... Tunnin kun makaat siinä ketarat ojollaan pyyhkeiden alla ja joku jynssää sua kuumilla käsillä ja kivillä, niin ei tekis mieli nousta ollenkaan. Suosittelen! Sen jälkeen kävin vielä kaverin kanssa  kahvilla ja juteltiin niitä näitä plus tehtiin lisää vapaa-ajan suunnitelmia. Lokakuun lopussa mennään Tampereelle yhdeksi yöksi hotelliin...tuntuu ihan ulkomaanmatkalta. Mies saa luvan pärjätä kotona pakastetulla maidolla. Mielenkiintoista tästä voi tehdä se, että S nukahtaa yleensä paremmin, kun mä laitan sen nukkumaan. No pärjätköön perk..pentele! Sitä paitsi...mies lähtee sitä edellisenä viikonloppuna neljäks päiväks Köpikseen, joten tää on ihan reilu juttu! Oon kyllä huono lähteen kotoo pois, mutta eilenkin oli niin kiva palata illalla takas, kun oli käyny jossain muualla, että kyllä mä nyt repäsen.

Se hyvä puoli tässä vielä on, että tää kyseinen kaveri, jonka kanssa tälle hurjalle elämysmatkalle oon lähdössä on itse raskaana, joten ollaan samassa veneessä eikä kumpikaan siis halua mitään ördäysiltaa viettää. Tai mähän tietty voin repästä....mut en taida. Enemmän mua houkuttelee kokonainen yö hotellissa ja se aamiainen. Syön sen mielummin, kun tyhjennän vessanpönttöön.

Jep, no nyt vielä omenoita hilloamaan. Alla vielä kuva sankarista vaarin karvaisessa syleilyssä...

Kuolemanpelko

Dramaattista. Sanalla "kuolema" on aika hyisevä vaikutus, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa tästä ja omasta suhteestani asiaan. Tämä on nimittäin mulle aivan uusi juttu. Ystäväni internetin keskustelupalstat vähän avittivat mua tässä (taas kerran), koska epäilin, että tämäkin juttu on joku lapsen saamiseen liittyvä asia. Mulle on siis tullut jonkinasteinen kuolemanpelko. Se kai se sana on, vaikka se ei ole mikään aktiivisesti elämässä läsnäoleva asia. En ajattele sitä päivittäin, mutta viikoittain kyllä. Kuolema on asia joku tulee mieleen jostain muusta asiasta. Esimerkiksi siitä, kun oma koira on ollut sairas ja olen miettinyt sitä hetkeä, kun se joskus täytyy lopettaa.

Mulla ei ole aikaisemmin ollut mitään ongelmaa kuoleman kanssa, ollaan ihan sinut. Tänne synnytään ja täältä kuollaan, normihomma. Mulle perusrationaaliselle ihmiselle, jolla on jalat maassa enkä muutenkaan usko mihinkään hapatuksiin on kuitenkin tullut pelko siitä, että aika loppuu kesken. En niinkään pelkää omaa kuolemaani, mutta kaikkien läheisten kyllä. Pelkokin on ehkä vähän väärä sana, ehkä se on enemmän sellasta ahdistusta, jotenkin tuntuu, että sen on konkreettisemmin ymmärtänyt, että aikaa tosiaan on rajallisesti.

Omien vanhempien kuolema myös ahdistaa, koska tuntuu, että sitten ei ole enää paluuta....mihin? En tiedä. En ole enää konkreettisesti vanhempieni lapsi, vaan ainoastaan äiti. Olen myös miettinyt sitä, että nyt pitäisi sanoa vielä, kun pystyy, että rakastaa. Ei oo vaan hirveesti ollut meillä tapana. Oma äiti varmaan luulis, että suunnitteen itsemurhaa tmv., jos täräytän sille, että mä rakastan sua. Ehkä sitä pitäis muutenkin viljellä enemmän. Rakkautta ei ole koskaan liikaa, kaikkea muuta kyllä.

Tästä ois kiva kuulla jonkun psykiatrin mielipide, että miksi tällainen tunne tulee nyt, kun on saanut oman lapsen. Puhuin miehelle tästä ja se arvioi, että ehkä se on jotain sellaista, kun synnyttää lapsen, niin konkreettisesti tajuaa, että itsellä on edessä ns. vain alamäki ja lapsella vielä ylämäki. Paljon mahdollista.

En mä nyt kuitenkaan ajatellu vaipua epätoivoon vaan päinvastoin alkaa ajattelemaan, että kaikesta tästä ajasta on otettava ilo irti eikä murehtia turhia. Jokaisesta päivästä pitäisi nauttia ja tehdä sellaisia asioita, joista tykkää. Ihan ensimmäiseks mä päätin olla valittamatta säästä. Kuinka turha asia. Ja ehkä mä vaan otan myös riskin ja hyppään ekaan bussiin ja matkustan sillä jonnekin, ihan sama huutaako se lapsi vai ei. Sovitaan viikon sisällä (raportoin miten meni...eh). Kotiin ei auta jäädä mätänemään. Sinnehän ne tyypit yleensä kuolee...

Uusia asioita

Viikonloppu meni niin, että hujahti. Koirakin lähti maalle hoitoon viikoksi. Vanhemmat palauttaa sen ensi viikolla, kun tulevat uudestaan käymään. Tekee varmaan ihan hyvää sille, vaikka mä itkua tihrustinkin, kun se ei tullutkaan illalla sänkyyn viereen. Se on sellainen hetki, että sillon saadaan olla ihan vaan kaksistaan ja mä vähän rapsutan sitä korvasta ja se tulee kylkeen kiinni. Voi huokaus...

No mutta, pois itsekkyys ja hyvää lomaa vaan sinne maalle. 

Meillä on ihan uus juttu tullut ja aika aikasin ollaan kyllä liikenteessä. Puhun vierastamisesta. Luulin pari viikkoa sitten, että se oli ihan sattumaa vaan, kun kaverit tuli käymään ja poika oli mun sylissä (jota kutsun muuten tästä lähtien kirjaimella S). Ne tuli jutteleen sille, mutta tälläpä meni alahuuli alaspäin ja karsee parkasu. Ajattelin vaan, että no, se heräs just, ehkä se on vielä vähän uninen tj. Tän episodin jälkeen S oli vielä niitten sylissäkin yms.

No mutta, eilen kun mun vanhemmat kävi, niin kävi sama juttu. Katto pitkään just silleen, et "kuka hitto toi oikeen on?" ja sit naama mutrulle ja itkuhan siinä pääsi. Mun äitiä se on vielä nähnytkin paljon enemmän, kun se on käynyt täällä meillä (viimeeks pari viikkoa sit, ja sillon ei ollu mitään), mut sitäkin se vierasti. Eikä rauhottunu missään vaiheessa. Kylläpäs sille tuli tää homma aikasin. Meneekö tää jossain vaiheessa ohi eli onko vierastaminen joku vaihe vaan? 

Oon muutenkin S kanssa aika paljon (no, kuka äiti ei olis...) eikä me hirveesti käydä missään, paitsi nyt ulkona yms. Nyt tuli just sellaset kauhukuvat, että siitä tulee joku takiainen eikä se suostu oleen kenenkään muun kanssa kun mun tai isänsä. Voe rähmä. Niinhän ne sanoo, että tää pitää ottaa "kohteliaisuutena" tai hyvänä asiana, vauva tunnistaa vanhempansa ja on muodostanu jonkun terveen hoivasuhteen niihin tms. (jostain luin...rauhoittelin itseäni).

No, ei tää nyt mikään paha asia edes ole, mutta tuli vaan ihan puskista.

S on viikon päästä...tai kuuden päivän päästä 4 kuukautta. Maistettiin tänään ekaa kertaa perunaa, kun keitin samalla itselleni. Upposhan se, ois varmaan uponnut enemmänkin, mut en viittiny antaa, jos sille vaikka tulee maha kipeeks, kun se on tollanen herkkis. Tuli taas sellanen olo, että jumaliste se on iso jo, kun kohta se syö muutakin. Ei mulla kyllä mikään kiire ole siirtyä kiinteisiin, mutta ajattelinpa testata. Jahas, keisari rääkäs...se on mentävä nyt. Tiedä vaikka olis vääntäny mulle yllärit housuihinsa.

Päivän plussat ja miinukset

Hyvä päivä tuntuu aina erityisen hyvältä, kun takana on taas pari huonompaa. Musta tulee aivan muumio, jos en saa unta tarpeeks. Jäpykällä taisi olla tiheän imun kausi tuossa, joka tarkoitti sitä, että hyväksi todettu kaksi heräämistä per yö -tahti muuttuikin neljään. Sen lisäks mulla on monesti ongelmia saada unesta uudelleen kiinni, jos joudun heräämään syöttöön tietyssä vaiheessa unta. Tuntuu, että keho kuvittelee, että jahas, siinähän se yö sit meni.

Viime yö meni taas näissä merkeissä eikä vähiten sen takia, että päässä pyöri taas ihan liikaa ajatuksia. Me ei pidetty pojalle nimiäisiä, vaikka tarkoitus ensin olikin. Tuo alku oli vaan niin hankalaa, ettei mulla ollut energiaa mihinkään muuhun ja sit se vaan jäi. No, päätettiin nyt että kutsutaan lähisukulaiset koolle ja kahvitellaan niitten kanssa. Vähän yli viikon päästä ois tarkoitus kokoontua. Poika täyttää itse asiassa 4 kk sillon.

Mies soitti eilen vanhemmilleen asiasta. Sen äiti on jonkin sortin uskovainen tai ainakin normaalia suomalaista uskovaisempi. Se on nyt ehkä 5-7 kertaa ottanut tän kamalan asian esille, että miksei me vaan voida kastaa sitä lasta niin kun muut suomalaiset tekee. Pieni viaton lapsi joutuu synnin teille... Johan se tämänkin hetken pilasi sillä, että se rupesi taas märiseen asiasta ja sanoi vielä, että katotaan tullaanko tmv.

Tätä ei nyt voi muotoilla mitenkään kauniisti, että mitä mieltä mä tästä asiasta olen. Sen verran raskaasti alkoi vituttamaan, että menetin yöunenikin sen takia. Mikä hitto siinä on, ettei voi muiden elämäntapaa kunnioittaa? Mä olen yhä vakuuttuneempi siitä, että uskovaiset on kaikista suvaitsemattomampia ihmisiä mitä olla voi! Mulla alkaa nouseen tietynlainen suojelunhalua lasta kohtaan ja sellainen tunne, etten halua miehen vanhemmille enää mennä. Pitääkö se meidän lasta jotenkin huonompana kuin muita? Olis saatana onnellinen, että lapsi on terve, oma poika on onnellinen eikä valittais jostain, jolle se ei itse mitään voi.

Voi perse sanon mä. Ne oli ne tän päivän miinukset.

Onneksi plussia on kuitenkin enemmän. Hyvällä ystävällä oli eilen eka ultra ja siellä oli kaikki hienosti. Tämä ystävä on sama tyyppi, josta mainitsin joskus aikaisemmassa blogissa. Ne yritti kaksi vuotta lasta ja olivat menossa ensi kuussa hoitoihin, mutta sit yhtäkkiä heti niiden häiden jälkeen se tulikin raskaaksi. Oon niin onnellinen sen puolesta!

Sain myös kukkia tällä viikolla, ja kyllä se vaan niin on, että ne lämmittää mieltä (ei olleet mieheltä ;)). Onneksi on ystäviä, ei voi muuta sanoa! Päivän hyvä asia on myös se, että jätkä meni äsken nukkumaan ja mä sain syödä rauhassa korvapuustin ja lasin maitoa. Kahvi ois maistunu, mutta kun ei sitä voi juoda. Pentele soikoon.

Sen lisäks koira voi paremmin. Ultrassa ei löytynyt mitään ylimääräistä ja seuraava siirto on se, että jos (/kun) eturauhasvaiva uusii, niin sit se on vaan vietävä kastroitavaks. Aurinko paistaa ja kotona on siistiä, kun mies siivosi eilen tultuaan kotiin (mä lepäsin sohvalla..eh eh). Nyt mä voisin lähteä harjoittelemaan taas vaunuissa hengailua vauvan kanssa...

Kukat...

...ja pussirotta

Koirakin on perheenjäsen

Mulla on ihan hiton huono omatunto. Meidän koiralla on nyt ollu kahden kuukauden sisään kaksi eturauhasentulehdusta (ja suurentuminen...sama asia?) ja yhteensä se on vetäny antibioottia 35 päivän ajan. Viimeisin kuuri loppuu ylihuomenna ja ei näytä menevän tälläkään kertaa ohi. Koira on ollut tosi flegmaattinen ja elämänhalunsa menettäneen oloinen, mutta hetkittäin kuitenkin oma itsensä. Ruokahalu sillä on taivaissa, koska se on nyt saanut 4 hormonipiikkiä, jotka vastaa koiran kirurgista kastroimista, tämä siis vain kemiallisesti (ja sivuoireena siis saattaa olla ruokahalun kasvu). Ruokaa sille ei kuitenkaan voi antaa yhtään enempää kun normaalisti, koska sen energiantarvekin pienenee piikkien myötä. Tuloksena on siis haamuna seuraava koira, joka toljottaa, että onko joku menossa jääkaapille lähiaikoina. Tätä ennen se ei ole harrastanut kerjäämistä.

Tänään sillä on ultraääni, jossa tutkitaan ettei sillä ole rakon tai eturauhasen tietämillä mitään muuta ylimääräistä. Jos ei ole, niin mulla ei ole paljoa vaihtoehtoja, varmaan se pitää sitten leikata eli pallit pois, ettei tuo eturauhanen taas kasva. Se, miksi mulla on huono omatunto johtuu siitä, että mietin, että voiko tää jotenkin johtua vauvasta. Meillä oli niin raskas alku, että koira jäi aikalailla heitteille huomion suhteen, ja tuli sille varmaan pari kertaa ärähdettyäkin, kun itse oli niin väsynyt. Nyt oon koittanut ottaa takaisin ja tehdä yhdessä sen kanssa juttuja, mutta se on ihan maansa myyny.

Koira on aina ollut vähän niinkun "mun koira" eli ei olis sinänsä ihme juttu, vaikka se olis ottanut nokkiinsa tästä hommasta. Toisaalta toivon, että sieltä löytyis ultrauksen jälkeen jotain, koska en mielelläni kastrois sitä. Mut sit taas pelkään, et mitä sieltä löytyy. Toivottavasti ei mitään vakavaa. Mä en ymmärrä ihmisiä, joille koira on vaan eläin. Ajatellaan, että jos edellinen kuolee, niin ainahan sitä voi ottaa uuden. Mulle koira on perheenjäsen ja sellaisenaan rakas, kuten muutkin perheenjäsenet. Kumpa sille vois selittää, että tää on vaan väliaikaista, kohta toi nappula kasvaa ja sit me voidaan taas enempi tehdä yhdessä juttuja.

"Nii varmaan, kunhan puhut..."

Kiitos äiti

Johan tässä lumpsahti enemmän, kun pari päivää eteenpäin. Mun äiti oli käymässä meillä ja viipyi pari yötä. Sitä ei aina osaa edes ajatella, kuinka kiitollinen pitää olla vanhemmista, jotka auttaa, koska kaikilla ei sellaista mahdollisuutta ole. Mun vanhemmat asuu n. 100 km päässä meistä, mutta silti ne on aina valmiita auttamaan. Miehen vanhemmat asuu vielä kauempana ja nekin kyllä auttaa, kun pyydetään. Itse en koe niitä vaan niin läheisiksi, että voisin esim. kuvitella, että hengaisin sen äitin kanssa.

No, koska mun äiti oli hoitamassa poikaa, niin mä sain vähän vapaa-aikaa. Kävin hieronnassa (aah) ja hengailin lastentarvikkeiden kirpputorilla haalimassa tavaraa. Ois varmaan pitäny tehdä jotain, jossa ei ajattelis ollenkaan lasta, mutta musta on kiva kierrellä tuolla. Tulin kotiin kahden muovikassin kanssa, jossa toisessa oli vaan leluja. MUTTA ostin niitä kyllä siskon lapsellekin ja meidän koiralle :D Se rakastaa kaikkia kiliseviä juttuja ja on tietysti ihan masentunu, kun lapsella on kaikkia kivoja leluja ja sillä vaan tavallisia pehmoleluja. Illalla käytiin vielä yhdessä saunassa miehen kanssa, koska normaalisti se on mahdotonta. Meidän natiainen kun ei nuku ollenkaan pitempiä päikkäreitä (yleensä max. 45min) eikä varsinkaan illemmalla.

Että on se kiva, että on hyvät välit vanhempiinsa. Kaiken kukkuraks, se tietysti laittoi mulle ruokaa ja päästi koiran kanssa kahdestaan lenkille. Vaikka vauvan kanssa onkin mukavaa, niin on se silti aika ihanaa olla välillä ilman sitäkin. Ei tarvitse koko ajan olla kärppänä vaan voi keskittyä ihan muuhun. Niin, että kiitos äiti.

Odotuksia, olettamuksia ja kuvitelmia

Meitä pyydettiin pojan ollessa vähän alle pari kuukautta neuvolan perhevalmennukseen "esimerkki-perheeksi". Esimerkki-perheellä en siis tarkoita, että asiat pitäisi olla näin, vaan me oltais kerrottu miten arki on luistanut ja tyypit olis saaneet kysellä meiltä arjesta, synnytyksestä jne. Mun teki hirveästi mieli mennä silloin, mutta kun ne päivät oli sitä, että yritin aina selviytyä yhden kerrallaan, niin en halunnut suostua. Koin kaiken ylimääräiset suunnitelmat stressaavana enkä halunnut lupautua.

Vaikka itse oon todellakin jalat maassa -tyyppi eikä mulla ollut mitään vaaleanpunaisia olettamuksia pikkuvauva-arjesta, niin kyllä se silti löi luun kurkkuun. Eihän sitä pahinta skenaariota ikinä itselleen uskoisi, vaikka sen tiedostaakin? Eikä varmaan tarvi olla edes pahin, väitän että se on raskasta joka tavalla. Vaikka siitä joku hullu nauttisikin (vitsi, vitsi).

Kun itse olin tuossa perhevalmennuksen osassa, jossa vauva tulee käymään äitinsä (mahdollisesti myös isänsä) kanssa esittäytymässä, niin siellä oli juuri se auvoinen äiti pienen (hiljaisen) vauvansa kanssa, joka suloisesti örähteli välillä. Koen, että olisin tehnyt monille palveluksen, jos olisin mennyt ja sanonut, että "hei oikeesti, tää on ihan vitun raskasta ja sen saa sanoa myös kyselijöille ääneen". Ei se, että sanoo asiat niin kuin ne ovat, vähennä sitä rakkautta lasta kohtaan tai tee mieli paiskata sitä seinään. Mitä mä nyt olen tuoreiden äitien ajatuksia kuullut, niin melkein jokainen on sanonut, että tää pikkuvauva-aika on ihan hanurista ja toivoo vaan, että päivät kuluis nopeaan.

Kyllä mä tiedostan senkin, että mahdollisesti on niitä ihmisiä, joiden mielestä se on aivan mahtavaa, mutta hitto, missä ne on? Kaikissa lappusissa lukee, että vauvat vetelee sellasta 15-20 h unia päivässä. Ihan varmaan niin. En kai mä kuulosta kyyniseltä? ;)

Mutta, koska mä koen edelleen omantunnontuskia siitä, että en täyttänyt yhteiskunnallista velvollisuuttani, niin listaan tähän asioita, joita itse esim. hankin, kuvittelin tai oletin tapahtuvan, kun itse odotin lastani. Alleviivaan siis, että nämä ovat mun mielipiteitäni ja perustuvat omiin kokemuksiin ja tietoon. Mielipiteitä on monia, tiedän.

• Osta aluksi vain välttämätön, mitä tarvitset vauvan synnyttyä.

Kaikki imetystyynyt ja ihmehärpäkkeet ehdit ostaa kyllä myöhemminkin. Tuut kuitenkin huomaamaan, että paikat on ihme kamaa täynnä, joita et kuitenkaan käytä.

• Itseasiassa...et tarvitse sitä imetystyynyä myöhemminkään.
• Älä osta vaunuja uutena. 

Itse ostin ne 800€ Emmaljungat, joissa lapsi on hintaansa nähden viettänyt aivan liian vähän aikaansa. Nyt yritän pakko-opettaa sitä olemaan siellä edes välillä, ettei vituta ihan niin paljoa, että laitoin rahani niihin. (ps. kaikki lapset ei viihdy vaunuissa....tämäkin oli mulle uusi tieto).

• Osta sen sijaan laadukas kantoliina (/kantoreppu) (Hug A Bub -liina nyt vaan on aika hyvä)
• Älä itse asiassa osta mitään uutena, jos saat vanhana. 

Hankintoja tulee niin paljon, että rahaa palaa ihan hitosti, ja olis hyvä säästää vähän siihen hoitovapaaseenkin.

• Disflatyl ja Cuplaton tuntuu aiheuttavan yleisesti ottaen enemmän ilmavaivoja, kun auttavan niihin (etenkin pitkässä juoksussa...). 

Älä osta kumpaakaan, vaan karsi mielummin omia syömisiäsi. Pätee siis, jos imetät.

• "Vähänkö ihanaa sit kun on se vauva, voi istua kahviloissa ja käydä ostoskeskuksissa". 

Jep, in your dreams (kyllä siinä vauvassa on sen verran opeteltavaa, että ei ihan heti tee mieli siirtyä ryysikseen opettelemaan imettämistä. Ja vaikken imettäis, niin en ois silti jaksanut lähteä).

• Osta etukäteen hyvä rintapumppu, niin ei tarvitse synnytyssairaalasta suoraan lähteä ostoksille 

Nykyään sairaalassa ollaan 2-3 päivää ja sinä aikana maito ei välttämättä ehdi nousta kunnolla. Rintapumppu stimuloi maitoa nousemaan nopeammin kotiin päästyä (tai sit mahdollisesti hommaat sillä itselles lisästressiä..."mitä hittoa, eihän multa tuu yhtään maitoa??"). Kaikilla se ei vaan toimi. Oon välillä miettinyt, että jos on ns. liian isot rinnat, niin pumppu ei tyhjennä samalla tavalla. Mulla on manuaalinen Philipsin Avent -pumppu ja oon ollut tyytyväinen. Pumppu on myös kätevä, jos maitoa pitää pumpata hoitajalle/isälle, kun haluat lähteä yksin harhailemaan sinne ruokakauppaan/metsään/käveleen ympyrää pihalle pariksi tunniksi. Voin vannoa, että haluat.

• Neuvojia on paljon ja samasta asiasta on monia eri versioita (ihan siis sairaalan sisällä hoitajien kesken)

Mua ihmetyttää ihan hitosti eikö ole mitään yhdenmukaista ohjetta vaan kaikki neuvoo asiat eri tavalla. Miten imetysasennostakin tai imuotteesta voi saada niin montaa eri kuvaelmaa, häh? Tässä asiassa mua auttoi vaan vertaistuki, kun toinen synnytti samoihin aikoihin ja se sai taas eri apuvinkit omasta sairaalasta.

• Ei se vauva mee hei rikki. Ja kyllä sä voit kusta loppuun, vaikka se just heräs ja huutaa kitarisat punasina.
• Vaikka netin vauvapalstoja voi haukkua monesta syystä, niin sieltä olen bongannut monta hyvää vinkkiä, kun oon etsinyt jotain tietoa. Kannattaa silti käyttää omaa järkeä ja harkintakykyä.

Näitä tulis vaikka kuinka paljon, mutta jätetään nyt tähän, ettei tuu mitään kilometrin pituista postausta. Pitäis kyllä kirjottaa kaikki mieleentuleva ylös, koska jos toinen lapsi jossain vaiheessa tulee, niin en kuitenkaan muista mitään. Aika turhauttavaa ois hakata päätä samaan seinään kaks kertaa...

Nauru

Poika nauroi ensimmäistä kertaa eilen. Meinasin lentää perseelleni. Se ei paljoa muutenkaan ääntelehdi tai jokeltele, ainoastaan silloin kun meinaa käämit palaa. Mut sit yhtäkkiä kun heiluttelin sen edessä värisevää norsua (kyllä...värisevä norsu ja se oli lasten lelu), niin se rupesi hekottelemaan niin kun vauvat hekottelee. Uskomaton tunne.

Varmaan sanomattakin selvää, että toisinto ei ole onnistunut, vaikka on miten heiluteltu. Jos se värisevistä jutuista tykkää, niin pitäisi ottaa varmaan vahvemmat arsenaalit käyttöön. Sinkkuelämän mallia seuraten.

Hyvä hetki on suhteellista

Tein eilen ruuan oheksi tsatzikia. Illalla homma kostautui, kun lapsi oli kiukkuinen eikä tuntunut rauhoittuvan millään. Kappas vaan muistelin, taisin laittaa siihen yhden valkosipulin kynnen. On se pienestä kiinni. Jos raskausaikana sai miettiä, että mitä saa syödä ja mitä ei, niin imetysaika se vasta kidutusta onkin. Kaikki tuntuu vaikuttavan suoraan lapseen ja sitä tulee suorastaa neuroottiseksi, että "mitä mä taas olen mennyt syömään, kun se noin huutaa?".

Itsellä on tällä hetkellä pannassa kaikki kaalit (en edes uskalla kokeilla kaikkia, parempi olla vaan syömättä), suklaa, kaikki sipulit, paprika, karkit enkä myöskään syö vihanneksia raakoina kuten porkkanaa. Mustikoistakin tuli vatsaoireita, mutta onneks ei sentään piirakasta. Eli uunin kautta on kaikki melkeen käytettävä, niin lapsen vatsa kestää paremmin. Kahvia olin juomatta yli kuukauden, mutta nyt testasin taas ottamalla aamukahvin uudestaan rutiineihin. Ei ole ainakaan vielä vaikuttanut poikaan. Kaiken muun melkeen kestän, mutta aamukahvin jättäminen pois oli kyllä kova pala. Toivottavasti se nyt kestäisi sen. Onneksi maitotuotteita on saanut syödä ja voin kertoa, että en ole jäätelöä syönyt minään kesänä yhtä paljon, kun tänä vuonna.

Meidän poika syntyi toukokuun alussa. Ensimmäinen kuukausi oli yhtä helvettiä ja heräsin välillä aamuisin sängystä miettien, että onko mun pakko nousta? Tuntui, että en kestäisi yhtään päivää enää sitä huutoa ja kanniskelua. Listattiin muutaman viikon ajan kuinka paljon jäpikkä nukkui vuorokauden aikana. Keskimäärin se oli sellaista 7-8 h, mutta pahimpina päivinä 2-4 h. Repikää siitä. Eikä tuo siis ollut putkeen, kun puoli tuntia siellä ja toinen täällä. Yli kahden tunnin unia se ei ottanut missään vaiheessa.

Sillä oli heti synnytyssairaalassa vatsakipuja (tai muuten vaan ongelmia, mistäs mä tietäisin?) ja mulla hillitön stressi, kun maito ei noussut kunnolla (joo, ei varmaan auttanut se stressi sen nousemiseen...). Alussa oli pakko antaa korvikkeita, kun oma tuotanto ei riittänyt. Vasta viidennellä viikolla pystyin luopumaan kokonaan korvikkeista. Ei hirveesti ihmetytä, että äidit luovuttaa imetyksen suhteen aika nopeasti nykyään. Mulle se vaan oli sellainen kynnyskysymys, että en yksinkertaisesti halunnut siirtyä edes osittain korvikkeisiin, vaikka monta kertaa päätin ja yritin itselleni sanoa, että "ihan samanlainen lapsi siitä tulee, vaikka antaisitkin välillä korviketta". En vaan pystynyt luovuttamaan. Nyt olen tietysti tyytyväinen, että olin niin sitkeä. On se vähän helpompaa iskeä tissi suuhun, kun läträtä purkkien kanssa. En kyllä menis ketään silti syyllistämään moisesta, koska oli se vaan pirun raskasta.

Mutta. Nyt kolme kuukautta myöhemmin elämä hymyilee. Ja eilinenkin oli yhtä linnunlaulua verrattuna siihen, kun kädet velttoina kävelin ympäri kämppää kanniskellen huutavaa vauvaa ja koittaen helpottaa sen oloa, tietäen silti ettei mikään auta. Silti siitä kahden kuukauden kauhusta jäi sellainen tietynlainen pelko vauvan itkua kohtaan. Nyt yritän vaan ajatella, että se on normaalia. Koirat haukkuu, kun ei muuta osaa ja vauvat itkee.

Summasummarum....pienten vauvojen äidit: se kolmen kuukauden maaginen raja pitää paikkansa, koittakaa kestää, vaikka sitä ei itsekään silloin uskonut ja jokainen tunti ja päivä tuntuu pitkältä, kun nälkävuosi.

Mutta nyt on hyvä olla. Voisin sanoa, että useimmiten jopa nautin ja odotan, että poika herää päiväunilta, koska se nyt vaan on silloin niin suloinen.

Viikonloput on parhaita

Lähinnä sen takia, että sillon on muutakin äksöniä, kun vauvan viihdyttämistä yksin kotona. "Äksöni" olis ehkä siinä toisessa elämässä (ennen lasta) tarkoittanut jonkin sortin viihteelle lähtemistä, matkustamista jonnekin tai muuten vaan jotain spesiaalia. Nykyisellään se tarkoittaa miehen, koiran ja vaunujen kanssa yhteistä aamulenkkiä (samalla pohtien mm. sitä miten tälle seksielämälle nyt näin kävi) tai kaupassa käymistä. Olin mä eilen vähän siellä viihteelläkin, kun kaverit piti jonkin sortin bileet. Viihdyin kolme tuntia, mut sen jälkeen oli pakko palata kotiin, vaikka mies vielä soittaessani sanoi, että "ole nyt pitempään". Koska en ymmärrä omaa parastani, niin saavuin kotiin.

Sinänsä oli rentouttava ilta, ettei tässä seurassa paljoa lapsista puhuta. Ne pakolliset "kuinka on menny?" -kysymykset ja niihin vastaaminen on hoidettu parissa minuutissa. Ketään ei meinaan kiinnosta. Jos sulla on lapsia, niin suosittelen siis lämmöllä hommaamaan ystäväseuraa sateenkaarikansasta (no hyh, mikä sana). Noin yleistäen uskoisin, ettei homoseksuaaleja hirveästi kiinnosta jutella mitä "Tanelin" kanssa on puuhattu toissapäivänä, eilen tai tänään. Ja se on siis pelkästään positiivinen asia!

Musta on kyllä kiva jutella vauva-asioistakin, kun tässä ollaan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, niin kaikki pitää vaan opetella sieltä kantapään kautta. Vertaistuella on ollut aika hyvä vaikutus omaan jaksamiseen, kun tietää että muillakin on samoja ongelmia. Ei sitä herranjumala kuitenkaan pelkistä paskavaipoista huvita jauhaa, joten on ihan tervettä hakeutua myös sellaisten ihmisten seuraan, joille se aihealue ei ole kaikista luontevin.

Kyllä tässä kotona ollessa pää kuitenkin pehmenee, koska elämä pyörii aika lailla vauvan, sen tarpeiden ja oheistoiminnan yllä. Mulla on ainakin välillä sellainen olo, että jos olen lapsettomien ihmisten seurassa, niin mietin, että mistä hitosta mä oikein puhuisin, kun eihän mulle kuuluu mitään muuta kun tätä?! Enkä ole sen sortin tyyppi, että jauhan vaikka väkisin niistä vauva-asioista, kun tiedän ettei muita kiinnosta. Ei meinaan muakaan kiinnostais.

Olis ehkä aika hankkia se elämä takaisin.

...pilvet peittona ystävän

Näin se jatkuu. Ismo Alangon kappale.

Kirjoitin raskausaikana toista blogia, jota voisi kai odotusblogiksi kutsua, koska oli aikamoinen tarve kirjoittaa odotusajasta ylös jonnekin. Näin jälkeenpäin ajatellen aika hyvä juttu, koska tuntuu olevan aika arvokasta säästää nuo ajatukset ja mietteet tulevaan. On meinaan aivot nollaantuneet aika huolella tässä viimeisen parin kuukauden aikana. Ehkä muisti vielä joskus palaa, mutta jos ei, niin onpa todisteet tallella.

Ehkä tämä on se päällimmäinen asia, jonka takia päätin kuitenkin aloittaa uuden blogin. On mukava kirjoittaa ylös johonkin ajatuksia, jos sellaisia tulee. Aina ei jaksa tai halua soittaa kaverille, joskus on mukava pohtia ihan itsekseen ja toistaalta tietää, että joku ehkä lukee. Ei silläkään niin väliä sinänsä ole, mutta kunhan johonkin tulee kirjoitettua ajatuksia ylös.

Tän hetkinen elämäntilanne on aika stabiili joka tavalla. Joku voisi sanoa, että tylsä. Tavallaan onkin, mutta nautin kyllä ainakin toistaiseksi tästä "olemisesta kotona" pojan kanssa. Pojan kanssa, jolla on ikää tällä hetkellä vähän yli 3 kk. Oli vähän raskas alku, joten kaikki tämä tuleva on vaan plussaa. Ihanaa kun on rauhallista ja saa hetken vaikka istua, niin kun nyt.

Ehkä tää kirjoittelu tulee olemaan samanlaista haahuilua, kun aikaisemmassakin blogissa, jota nyt en tänne linkitä. Katotaan miten tämä muotoutuu. Kai tän voisi listata vauvablogiksi, mutta jätän itselleni takaoven auki, jotta voin kirjoittaa jostain muustakin, jos tulee asiaa.