Itsellä on tällä hetkellä pannassa kaikki kaalit (en edes uskalla kokeilla kaikkia, parempi olla vaan syömättä), suklaa, kaikki sipulit, paprika, karkit enkä myöskään syö vihanneksia raakoina kuten porkkanaa. Mustikoistakin tuli vatsaoireita, mutta onneks ei sentään piirakasta. Eli uunin kautta on kaikki melkeen käytettävä, niin lapsen vatsa kestää paremmin. Kahvia olin juomatta yli kuukauden, mutta nyt testasin taas ottamalla aamukahvin uudestaan rutiineihin. Ei ole ainakaan vielä vaikuttanut poikaan. Kaiken muun melkeen kestän, mutta aamukahvin jättäminen pois oli kyllä kova pala. Toivottavasti se nyt kestäisi sen. Onneksi maitotuotteita on saanut syödä ja voin kertoa, että en ole jäätelöä syönyt minään kesänä yhtä paljon, kun tänä vuonna.
Meidän poika syntyi toukokuun alussa. Ensimmäinen kuukausi oli yhtä helvettiä ja heräsin välillä aamuisin sängystä miettien, että onko mun pakko nousta? Tuntui, että en kestäisi yhtään päivää enää sitä huutoa ja kanniskelua. Listattiin muutaman viikon ajan kuinka paljon jäpikkä nukkui vuorokauden aikana. Keskimäärin se oli sellaista 7-8 h, mutta pahimpina päivinä 2-4 h. Repikää siitä. Eikä tuo siis ollut putkeen, kun puoli tuntia siellä ja toinen täällä. Yli kahden tunnin unia se ei ottanut missään vaiheessa.
Sillä oli heti synnytyssairaalassa vatsakipuja (tai muuten vaan ongelmia, mistäs mä tietäisin?) ja mulla hillitön stressi, kun maito ei noussut kunnolla (joo, ei varmaan auttanut se stressi sen nousemiseen...). Alussa oli pakko antaa korvikkeita, kun oma tuotanto ei riittänyt. Vasta viidennellä viikolla pystyin luopumaan kokonaan korvikkeista. Ei hirveesti ihmetytä, että äidit luovuttaa imetyksen suhteen aika nopeasti nykyään. Mulle se vaan oli sellainen kynnyskysymys, että en yksinkertaisesti halunnut siirtyä edes osittain korvikkeisiin, vaikka monta kertaa päätin ja yritin itselleni sanoa, että "ihan samanlainen lapsi siitä tulee, vaikka antaisitkin välillä korviketta". En vaan pystynyt luovuttamaan. Nyt olen tietysti tyytyväinen, että olin niin sitkeä. On se vähän helpompaa iskeä tissi suuhun, kun läträtä purkkien kanssa. En kyllä menis ketään silti syyllistämään moisesta, koska oli se vaan pirun raskasta.
Mutta. Nyt kolme kuukautta myöhemmin elämä hymyilee. Ja eilinenkin oli yhtä linnunlaulua verrattuna siihen, kun kädet velttoina kävelin ympäri kämppää kanniskellen huutavaa vauvaa ja koittaen helpottaa sen oloa, tietäen silti ettei mikään auta. Silti siitä kahden kuukauden kauhusta jäi sellainen tietynlainen pelko vauvan itkua kohtaan. Nyt yritän vaan ajatella, että se on normaalia. Koirat haukkuu, kun ei muuta osaa ja vauvat itkee.
Summasummarum....pienten vauvojen äidit: se kolmen kuukauden maaginen raja pitää paikkansa, koittakaa kestää, vaikka sitä ei itsekään silloin uskonut ja jokainen tunti ja päivä tuntuu pitkältä, kun nälkävuosi.
Mutta nyt on hyvä olla. Voisin sanoa, että useimmiten jopa nautin ja odotan, että poika herää päiväunilta, koska se nyt vaan on silloin niin suloinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti