Kuolemanpelko

Dramaattista. Sanalla "kuolema" on aika hyisevä vaikutus, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa tästä ja omasta suhteestani asiaan. Tämä on nimittäin mulle aivan uusi juttu. Ystäväni internetin keskustelupalstat vähän avittivat mua tässä (taas kerran), koska epäilin, että tämäkin juttu on joku lapsen saamiseen liittyvä asia. Mulle on siis tullut jonkinasteinen kuolemanpelko. Se kai se sana on, vaikka se ei ole mikään aktiivisesti elämässä läsnäoleva asia. En ajattele sitä päivittäin, mutta viikoittain kyllä. Kuolema on asia joku tulee mieleen jostain muusta asiasta. Esimerkiksi siitä, kun oma koira on ollut sairas ja olen miettinyt sitä hetkeä, kun se joskus täytyy lopettaa.

Mulla ei ole aikaisemmin ollut mitään ongelmaa kuoleman kanssa, ollaan ihan sinut. Tänne synnytään ja täältä kuollaan, normihomma. Mulle perusrationaaliselle ihmiselle, jolla on jalat maassa enkä muutenkaan usko mihinkään hapatuksiin on kuitenkin tullut pelko siitä, että aika loppuu kesken. En niinkään pelkää omaa kuolemaani, mutta kaikkien läheisten kyllä. Pelkokin on ehkä vähän väärä sana, ehkä se on enemmän sellasta ahdistusta, jotenkin tuntuu, että sen on konkreettisemmin ymmärtänyt, että aikaa tosiaan on rajallisesti.

Omien vanhempien kuolema myös ahdistaa, koska tuntuu, että sitten ei ole enää paluuta....mihin? En tiedä. En ole enää konkreettisesti vanhempieni lapsi, vaan ainoastaan äiti. Olen myös miettinyt sitä, että nyt pitäisi sanoa vielä, kun pystyy, että rakastaa. Ei oo vaan hirveesti ollut meillä tapana. Oma äiti varmaan luulis, että suunnitteen itsemurhaa tmv., jos täräytän sille, että mä rakastan sua. Ehkä sitä pitäis muutenkin viljellä enemmän. Rakkautta ei ole koskaan liikaa, kaikkea muuta kyllä.

Tästä ois kiva kuulla jonkun psykiatrin mielipide, että miksi tällainen tunne tulee nyt, kun on saanut oman lapsen. Puhuin miehelle tästä ja se arvioi, että ehkä se on jotain sellaista, kun synnyttää lapsen, niin konkreettisesti tajuaa, että itsellä on edessä ns. vain alamäki ja lapsella vielä ylämäki. Paljon mahdollista.

En mä nyt kuitenkaan ajatellu vaipua epätoivoon vaan päinvastoin alkaa ajattelemaan, että kaikesta tästä ajasta on otettava ilo irti eikä murehtia turhia. Jokaisesta päivästä pitäisi nauttia ja tehdä sellaisia asioita, joista tykkää. Ihan ensimmäiseks mä päätin olla valittamatta säästä. Kuinka turha asia. Ja ehkä mä vaan otan myös riskin ja hyppään ekaan bussiin ja matkustan sillä jonnekin, ihan sama huutaako se lapsi vai ei. Sovitaan viikon sisällä (raportoin miten meni...eh). Kotiin ei auta jäädä mätänemään. Sinnehän ne tyypit yleensä kuolee...