Päivän plussat ja miinukset

Hyvä päivä tuntuu aina erityisen hyvältä, kun takana on taas pari huonompaa. Musta tulee aivan muumio, jos en saa unta tarpeeks. Jäpykällä taisi olla tiheän imun kausi tuossa, joka tarkoitti sitä, että hyväksi todettu kaksi heräämistä per yö -tahti muuttuikin neljään. Sen lisäks mulla on monesti ongelmia saada unesta uudelleen kiinni, jos joudun heräämään syöttöön tietyssä vaiheessa unta. Tuntuu, että keho kuvittelee, että jahas, siinähän se yö sit meni.

Viime yö meni taas näissä merkeissä eikä vähiten sen takia, että päässä pyöri taas ihan liikaa ajatuksia. Me ei pidetty pojalle nimiäisiä, vaikka tarkoitus ensin olikin. Tuo alku oli vaan niin hankalaa, ettei mulla ollut energiaa mihinkään muuhun ja sit se vaan jäi. No, päätettiin nyt että kutsutaan lähisukulaiset koolle ja kahvitellaan niitten kanssa. Vähän yli viikon päästä ois tarkoitus kokoontua. Poika täyttää itse asiassa 4 kk sillon.

Mies soitti eilen vanhemmilleen asiasta. Sen äiti on jonkin sortin uskovainen tai ainakin normaalia suomalaista uskovaisempi. Se on nyt ehkä 5-7 kertaa ottanut tän kamalan asian esille, että miksei me vaan voida kastaa sitä lasta niin kun muut suomalaiset tekee. Pieni viaton lapsi joutuu synnin teille... Johan se tämänkin hetken pilasi sillä, että se rupesi taas märiseen asiasta ja sanoi vielä, että katotaan tullaanko tmv.

Tätä ei nyt voi muotoilla mitenkään kauniisti, että mitä mieltä mä tästä asiasta olen. Sen verran raskaasti alkoi vituttamaan, että menetin yöunenikin sen takia. Mikä hitto siinä on, ettei voi muiden elämäntapaa kunnioittaa? Mä olen yhä vakuuttuneempi siitä, että uskovaiset on kaikista suvaitsemattomampia ihmisiä mitä olla voi! Mulla alkaa nouseen tietynlainen suojelunhalua lasta kohtaan ja sellainen tunne, etten halua miehen vanhemmille enää mennä. Pitääkö se meidän lasta jotenkin huonompana kuin muita? Olis saatana onnellinen, että lapsi on terve, oma poika on onnellinen eikä valittais jostain, jolle se ei itse mitään voi.

Voi perse sanon mä. Ne oli ne tän päivän miinukset.

Onneksi plussia on kuitenkin enemmän. Hyvällä ystävällä oli eilen eka ultra ja siellä oli kaikki hienosti. Tämä ystävä on sama tyyppi, josta mainitsin joskus aikaisemmassa blogissa. Ne yritti kaksi vuotta lasta ja olivat menossa ensi kuussa hoitoihin, mutta sit yhtäkkiä heti niiden häiden jälkeen se tulikin raskaaksi. Oon niin onnellinen sen puolesta!

Sain myös kukkia tällä viikolla, ja kyllä se vaan niin on, että ne lämmittää mieltä (ei olleet mieheltä ;)). Onneksi on ystäviä, ei voi muuta sanoa! Päivän hyvä asia on myös se, että jätkä meni äsken nukkumaan ja mä sain syödä rauhassa korvapuustin ja lasin maitoa. Kahvi ois maistunu, mutta kun ei sitä voi juoda. Pentele soikoon.

Sen lisäks koira voi paremmin. Ultrassa ei löytynyt mitään ylimääräistä ja seuraava siirto on se, että jos (/kun) eturauhasvaiva uusii, niin sit se on vaan vietävä kastroitavaks. Aurinko paistaa ja kotona on siistiä, kun mies siivosi eilen tultuaan kotiin (mä lepäsin sohvalla..eh eh). Nyt mä voisin lähteä harjoittelemaan taas vaunuissa hengailua vauvan kanssa...

Kukat...

...ja pussirotta

Koirakin on perheenjäsen

Mulla on ihan hiton huono omatunto. Meidän koiralla on nyt ollu kahden kuukauden sisään kaksi eturauhasentulehdusta (ja suurentuminen...sama asia?) ja yhteensä se on vetäny antibioottia 35 päivän ajan. Viimeisin kuuri loppuu ylihuomenna ja ei näytä menevän tälläkään kertaa ohi. Koira on ollut tosi flegmaattinen ja elämänhalunsa menettäneen oloinen, mutta hetkittäin kuitenkin oma itsensä. Ruokahalu sillä on taivaissa, koska se on nyt saanut 4 hormonipiikkiä, jotka vastaa koiran kirurgista kastroimista, tämä siis vain kemiallisesti (ja sivuoireena siis saattaa olla ruokahalun kasvu). Ruokaa sille ei kuitenkaan voi antaa yhtään enempää kun normaalisti, koska sen energiantarvekin pienenee piikkien myötä. Tuloksena on siis haamuna seuraava koira, joka toljottaa, että onko joku menossa jääkaapille lähiaikoina. Tätä ennen se ei ole harrastanut kerjäämistä.

Tänään sillä on ultraääni, jossa tutkitaan ettei sillä ole rakon tai eturauhasen tietämillä mitään muuta ylimääräistä. Jos ei ole, niin mulla ei ole paljoa vaihtoehtoja, varmaan se pitää sitten leikata eli pallit pois, ettei tuo eturauhanen taas kasva. Se, miksi mulla on huono omatunto johtuu siitä, että mietin, että voiko tää jotenkin johtua vauvasta. Meillä oli niin raskas alku, että koira jäi aikalailla heitteille huomion suhteen, ja tuli sille varmaan pari kertaa ärähdettyäkin, kun itse oli niin väsynyt. Nyt oon koittanut ottaa takaisin ja tehdä yhdessä sen kanssa juttuja, mutta se on ihan maansa myyny.

Koira on aina ollut vähän niinkun "mun koira" eli ei olis sinänsä ihme juttu, vaikka se olis ottanut nokkiinsa tästä hommasta. Toisaalta toivon, että sieltä löytyis ultrauksen jälkeen jotain, koska en mielelläni kastrois sitä. Mut sit taas pelkään, et mitä sieltä löytyy. Toivottavasti ei mitään vakavaa. Mä en ymmärrä ihmisiä, joille koira on vaan eläin. Ajatellaan, että jos edellinen kuolee, niin ainahan sitä voi ottaa uuden. Mulle koira on perheenjäsen ja sellaisenaan rakas, kuten muutkin perheenjäsenet. Kumpa sille vois selittää, että tää on vaan väliaikaista, kohta toi nappula kasvaa ja sit me voidaan taas enempi tehdä yhdessä juttuja.

"Nii varmaan, kunhan puhut..."

Kiitos äiti

Johan tässä lumpsahti enemmän, kun pari päivää eteenpäin. Mun äiti oli käymässä meillä ja viipyi pari yötä. Sitä ei aina osaa edes ajatella, kuinka kiitollinen pitää olla vanhemmista, jotka auttaa, koska kaikilla ei sellaista mahdollisuutta ole. Mun vanhemmat asuu n. 100 km päässä meistä, mutta silti ne on aina valmiita auttamaan. Miehen vanhemmat asuu vielä kauempana ja nekin kyllä auttaa, kun pyydetään. Itse en koe niitä vaan niin läheisiksi, että voisin esim. kuvitella, että hengaisin sen äitin kanssa.

No, koska mun äiti oli hoitamassa poikaa, niin mä sain vähän vapaa-aikaa. Kävin hieronnassa (aah) ja hengailin lastentarvikkeiden kirpputorilla haalimassa tavaraa. Ois varmaan pitäny tehdä jotain, jossa ei ajattelis ollenkaan lasta, mutta musta on kiva kierrellä tuolla. Tulin kotiin kahden muovikassin kanssa, jossa toisessa oli vaan leluja. MUTTA ostin niitä kyllä siskon lapsellekin ja meidän koiralle :D Se rakastaa kaikkia kiliseviä juttuja ja on tietysti ihan masentunu, kun lapsella on kaikkia kivoja leluja ja sillä vaan tavallisia pehmoleluja. Illalla käytiin vielä yhdessä saunassa miehen kanssa, koska normaalisti se on mahdotonta. Meidän natiainen kun ei nuku ollenkaan pitempiä päikkäreitä (yleensä max. 45min) eikä varsinkaan illemmalla.

Että on se kiva, että on hyvät välit vanhempiinsa. Kaiken kukkuraks, se tietysti laittoi mulle ruokaa ja päästi koiran kanssa kahdestaan lenkille. Vaikka vauvan kanssa onkin mukavaa, niin on se silti aika ihanaa olla välillä ilman sitäkin. Ei tarvitse koko ajan olla kärppänä vaan voi keskittyä ihan muuhun. Niin, että kiitos äiti.

Odotuksia, olettamuksia ja kuvitelmia

Meitä pyydettiin pojan ollessa vähän alle pari kuukautta neuvolan perhevalmennukseen "esimerkki-perheeksi". Esimerkki-perheellä en siis tarkoita, että asiat pitäisi olla näin, vaan me oltais kerrottu miten arki on luistanut ja tyypit olis saaneet kysellä meiltä arjesta, synnytyksestä jne. Mun teki hirveästi mieli mennä silloin, mutta kun ne päivät oli sitä, että yritin aina selviytyä yhden kerrallaan, niin en halunnut suostua. Koin kaiken ylimääräiset suunnitelmat stressaavana enkä halunnut lupautua.

Vaikka itse oon todellakin jalat maassa -tyyppi eikä mulla ollut mitään vaaleanpunaisia olettamuksia pikkuvauva-arjesta, niin kyllä se silti löi luun kurkkuun. Eihän sitä pahinta skenaariota ikinä itselleen uskoisi, vaikka sen tiedostaakin? Eikä varmaan tarvi olla edes pahin, väitän että se on raskasta joka tavalla. Vaikka siitä joku hullu nauttisikin (vitsi, vitsi).

Kun itse olin tuossa perhevalmennuksen osassa, jossa vauva tulee käymään äitinsä (mahdollisesti myös isänsä) kanssa esittäytymässä, niin siellä oli juuri se auvoinen äiti pienen (hiljaisen) vauvansa kanssa, joka suloisesti örähteli välillä. Koen, että olisin tehnyt monille palveluksen, jos olisin mennyt ja sanonut, että "hei oikeesti, tää on ihan vitun raskasta ja sen saa sanoa myös kyselijöille ääneen". Ei se, että sanoo asiat niin kuin ne ovat, vähennä sitä rakkautta lasta kohtaan tai tee mieli paiskata sitä seinään. Mitä mä nyt olen tuoreiden äitien ajatuksia kuullut, niin melkein jokainen on sanonut, että tää pikkuvauva-aika on ihan hanurista ja toivoo vaan, että päivät kuluis nopeaan.

Kyllä mä tiedostan senkin, että mahdollisesti on niitä ihmisiä, joiden mielestä se on aivan mahtavaa, mutta hitto, missä ne on? Kaikissa lappusissa lukee, että vauvat vetelee sellasta 15-20 h unia päivässä. Ihan varmaan niin. En kai mä kuulosta kyyniseltä? ;)

Mutta, koska mä koen edelleen omantunnontuskia siitä, että en täyttänyt yhteiskunnallista velvollisuuttani, niin listaan tähän asioita, joita itse esim. hankin, kuvittelin tai oletin tapahtuvan, kun itse odotin lastani. Alleviivaan siis, että nämä ovat mun mielipiteitäni ja perustuvat omiin kokemuksiin ja tietoon. Mielipiteitä on monia, tiedän.

• Osta aluksi vain välttämätön, mitä tarvitset vauvan synnyttyä.

Kaikki imetystyynyt ja ihmehärpäkkeet ehdit ostaa kyllä myöhemminkin. Tuut kuitenkin huomaamaan, että paikat on ihme kamaa täynnä, joita et kuitenkaan käytä.

• Itseasiassa...et tarvitse sitä imetystyynyä myöhemminkään.
• Älä osta vaunuja uutena. 

Itse ostin ne 800€ Emmaljungat, joissa lapsi on hintaansa nähden viettänyt aivan liian vähän aikaansa. Nyt yritän pakko-opettaa sitä olemaan siellä edes välillä, ettei vituta ihan niin paljoa, että laitoin rahani niihin. (ps. kaikki lapset ei viihdy vaunuissa....tämäkin oli mulle uusi tieto).

• Osta sen sijaan laadukas kantoliina (/kantoreppu) (Hug A Bub -liina nyt vaan on aika hyvä)
• Älä itse asiassa osta mitään uutena, jos saat vanhana. 

Hankintoja tulee niin paljon, että rahaa palaa ihan hitosti, ja olis hyvä säästää vähän siihen hoitovapaaseenkin.

• Disflatyl ja Cuplaton tuntuu aiheuttavan yleisesti ottaen enemmän ilmavaivoja, kun auttavan niihin (etenkin pitkässä juoksussa...). 

Älä osta kumpaakaan, vaan karsi mielummin omia syömisiäsi. Pätee siis, jos imetät.

• "Vähänkö ihanaa sit kun on se vauva, voi istua kahviloissa ja käydä ostoskeskuksissa". 

Jep, in your dreams (kyllä siinä vauvassa on sen verran opeteltavaa, että ei ihan heti tee mieli siirtyä ryysikseen opettelemaan imettämistä. Ja vaikken imettäis, niin en ois silti jaksanut lähteä).

• Osta etukäteen hyvä rintapumppu, niin ei tarvitse synnytyssairaalasta suoraan lähteä ostoksille 

Nykyään sairaalassa ollaan 2-3 päivää ja sinä aikana maito ei välttämättä ehdi nousta kunnolla. Rintapumppu stimuloi maitoa nousemaan nopeammin kotiin päästyä (tai sit mahdollisesti hommaat sillä itselles lisästressiä..."mitä hittoa, eihän multa tuu yhtään maitoa??"). Kaikilla se ei vaan toimi. Oon välillä miettinyt, että jos on ns. liian isot rinnat, niin pumppu ei tyhjennä samalla tavalla. Mulla on manuaalinen Philipsin Avent -pumppu ja oon ollut tyytyväinen. Pumppu on myös kätevä, jos maitoa pitää pumpata hoitajalle/isälle, kun haluat lähteä yksin harhailemaan sinne ruokakauppaan/metsään/käveleen ympyrää pihalle pariksi tunniksi. Voin vannoa, että haluat.

• Neuvojia on paljon ja samasta asiasta on monia eri versioita (ihan siis sairaalan sisällä hoitajien kesken)

Mua ihmetyttää ihan hitosti eikö ole mitään yhdenmukaista ohjetta vaan kaikki neuvoo asiat eri tavalla. Miten imetysasennostakin tai imuotteesta voi saada niin montaa eri kuvaelmaa, häh? Tässä asiassa mua auttoi vaan vertaistuki, kun toinen synnytti samoihin aikoihin ja se sai taas eri apuvinkit omasta sairaalasta.

• Ei se vauva mee hei rikki. Ja kyllä sä voit kusta loppuun, vaikka se just heräs ja huutaa kitarisat punasina.
• Vaikka netin vauvapalstoja voi haukkua monesta syystä, niin sieltä olen bongannut monta hyvää vinkkiä, kun oon etsinyt jotain tietoa. Kannattaa silti käyttää omaa järkeä ja harkintakykyä.

Näitä tulis vaikka kuinka paljon, mutta jätetään nyt tähän, ettei tuu mitään kilometrin pituista postausta. Pitäis kyllä kirjottaa kaikki mieleentuleva ylös, koska jos toinen lapsi jossain vaiheessa tulee, niin en kuitenkaan muista mitään. Aika turhauttavaa ois hakata päätä samaan seinään kaks kertaa...

Nauru

Poika nauroi ensimmäistä kertaa eilen. Meinasin lentää perseelleni. Se ei paljoa muutenkaan ääntelehdi tai jokeltele, ainoastaan silloin kun meinaa käämit palaa. Mut sit yhtäkkiä kun heiluttelin sen edessä värisevää norsua (kyllä...värisevä norsu ja se oli lasten lelu), niin se rupesi hekottelemaan niin kun vauvat hekottelee. Uskomaton tunne.

Varmaan sanomattakin selvää, että toisinto ei ole onnistunut, vaikka on miten heiluteltu. Jos se värisevistä jutuista tykkää, niin pitäisi ottaa varmaan vahvemmat arsenaalit käyttöön. Sinkkuelämän mallia seuraten.

Hyvä hetki on suhteellista

Tein eilen ruuan oheksi tsatzikia. Illalla homma kostautui, kun lapsi oli kiukkuinen eikä tuntunut rauhoittuvan millään. Kappas vaan muistelin, taisin laittaa siihen yhden valkosipulin kynnen. On se pienestä kiinni. Jos raskausaikana sai miettiä, että mitä saa syödä ja mitä ei, niin imetysaika se vasta kidutusta onkin. Kaikki tuntuu vaikuttavan suoraan lapseen ja sitä tulee suorastaa neuroottiseksi, että "mitä mä taas olen mennyt syömään, kun se noin huutaa?".

Itsellä on tällä hetkellä pannassa kaikki kaalit (en edes uskalla kokeilla kaikkia, parempi olla vaan syömättä), suklaa, kaikki sipulit, paprika, karkit enkä myöskään syö vihanneksia raakoina kuten porkkanaa. Mustikoistakin tuli vatsaoireita, mutta onneks ei sentään piirakasta. Eli uunin kautta on kaikki melkeen käytettävä, niin lapsen vatsa kestää paremmin. Kahvia olin juomatta yli kuukauden, mutta nyt testasin taas ottamalla aamukahvin uudestaan rutiineihin. Ei ole ainakaan vielä vaikuttanut poikaan. Kaiken muun melkeen kestän, mutta aamukahvin jättäminen pois oli kyllä kova pala. Toivottavasti se nyt kestäisi sen. Onneksi maitotuotteita on saanut syödä ja voin kertoa, että en ole jäätelöä syönyt minään kesänä yhtä paljon, kun tänä vuonna.

Meidän poika syntyi toukokuun alussa. Ensimmäinen kuukausi oli yhtä helvettiä ja heräsin välillä aamuisin sängystä miettien, että onko mun pakko nousta? Tuntui, että en kestäisi yhtään päivää enää sitä huutoa ja kanniskelua. Listattiin muutaman viikon ajan kuinka paljon jäpikkä nukkui vuorokauden aikana. Keskimäärin se oli sellaista 7-8 h, mutta pahimpina päivinä 2-4 h. Repikää siitä. Eikä tuo siis ollut putkeen, kun puoli tuntia siellä ja toinen täällä. Yli kahden tunnin unia se ei ottanut missään vaiheessa.

Sillä oli heti synnytyssairaalassa vatsakipuja (tai muuten vaan ongelmia, mistäs mä tietäisin?) ja mulla hillitön stressi, kun maito ei noussut kunnolla (joo, ei varmaan auttanut se stressi sen nousemiseen...). Alussa oli pakko antaa korvikkeita, kun oma tuotanto ei riittänyt. Vasta viidennellä viikolla pystyin luopumaan kokonaan korvikkeista. Ei hirveesti ihmetytä, että äidit luovuttaa imetyksen suhteen aika nopeasti nykyään. Mulle se vaan oli sellainen kynnyskysymys, että en yksinkertaisesti halunnut siirtyä edes osittain korvikkeisiin, vaikka monta kertaa päätin ja yritin itselleni sanoa, että "ihan samanlainen lapsi siitä tulee, vaikka antaisitkin välillä korviketta". En vaan pystynyt luovuttamaan. Nyt olen tietysti tyytyväinen, että olin niin sitkeä. On se vähän helpompaa iskeä tissi suuhun, kun läträtä purkkien kanssa. En kyllä menis ketään silti syyllistämään moisesta, koska oli se vaan pirun raskasta.

Mutta. Nyt kolme kuukautta myöhemmin elämä hymyilee. Ja eilinenkin oli yhtä linnunlaulua verrattuna siihen, kun kädet velttoina kävelin ympäri kämppää kanniskellen huutavaa vauvaa ja koittaen helpottaa sen oloa, tietäen silti ettei mikään auta. Silti siitä kahden kuukauden kauhusta jäi sellainen tietynlainen pelko vauvan itkua kohtaan. Nyt yritän vaan ajatella, että se on normaalia. Koirat haukkuu, kun ei muuta osaa ja vauvat itkee.

Summasummarum....pienten vauvojen äidit: se kolmen kuukauden maaginen raja pitää paikkansa, koittakaa kestää, vaikka sitä ei itsekään silloin uskonut ja jokainen tunti ja päivä tuntuu pitkältä, kun nälkävuosi.

Mutta nyt on hyvä olla. Voisin sanoa, että useimmiten jopa nautin ja odotan, että poika herää päiväunilta, koska se nyt vaan on silloin niin suloinen.

Viikonloput on parhaita

Lähinnä sen takia, että sillon on muutakin äksöniä, kun vauvan viihdyttämistä yksin kotona. "Äksöni" olis ehkä siinä toisessa elämässä (ennen lasta) tarkoittanut jonkin sortin viihteelle lähtemistä, matkustamista jonnekin tai muuten vaan jotain spesiaalia. Nykyisellään se tarkoittaa miehen, koiran ja vaunujen kanssa yhteistä aamulenkkiä (samalla pohtien mm. sitä miten tälle seksielämälle nyt näin kävi) tai kaupassa käymistä. Olin mä eilen vähän siellä viihteelläkin, kun kaverit piti jonkin sortin bileet. Viihdyin kolme tuntia, mut sen jälkeen oli pakko palata kotiin, vaikka mies vielä soittaessani sanoi, että "ole nyt pitempään". Koska en ymmärrä omaa parastani, niin saavuin kotiin.

Sinänsä oli rentouttava ilta, ettei tässä seurassa paljoa lapsista puhuta. Ne pakolliset "kuinka on menny?" -kysymykset ja niihin vastaaminen on hoidettu parissa minuutissa. Ketään ei meinaan kiinnosta. Jos sulla on lapsia, niin suosittelen siis lämmöllä hommaamaan ystäväseuraa sateenkaarikansasta (no hyh, mikä sana). Noin yleistäen uskoisin, ettei homoseksuaaleja hirveästi kiinnosta jutella mitä "Tanelin" kanssa on puuhattu toissapäivänä, eilen tai tänään. Ja se on siis pelkästään positiivinen asia!

Musta on kyllä kiva jutella vauva-asioistakin, kun tässä ollaan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, niin kaikki pitää vaan opetella sieltä kantapään kautta. Vertaistuella on ollut aika hyvä vaikutus omaan jaksamiseen, kun tietää että muillakin on samoja ongelmia. Ei sitä herranjumala kuitenkaan pelkistä paskavaipoista huvita jauhaa, joten on ihan tervettä hakeutua myös sellaisten ihmisten seuraan, joille se aihealue ei ole kaikista luontevin.

Kyllä tässä kotona ollessa pää kuitenkin pehmenee, koska elämä pyörii aika lailla vauvan, sen tarpeiden ja oheistoiminnan yllä. Mulla on ainakin välillä sellainen olo, että jos olen lapsettomien ihmisten seurassa, niin mietin, että mistä hitosta mä oikein puhuisin, kun eihän mulle kuuluu mitään muuta kun tätä?! Enkä ole sen sortin tyyppi, että jauhan vaikka väkisin niistä vauva-asioista, kun tiedän ettei muita kiinnosta. Ei meinaan muakaan kiinnostais.

Olis ehkä aika hankkia se elämä takaisin.

...pilvet peittona ystävän

Näin se jatkuu. Ismo Alangon kappale.

Kirjoitin raskausaikana toista blogia, jota voisi kai odotusblogiksi kutsua, koska oli aikamoinen tarve kirjoittaa odotusajasta ylös jonnekin. Näin jälkeenpäin ajatellen aika hyvä juttu, koska tuntuu olevan aika arvokasta säästää nuo ajatukset ja mietteet tulevaan. On meinaan aivot nollaantuneet aika huolella tässä viimeisen parin kuukauden aikana. Ehkä muisti vielä joskus palaa, mutta jos ei, niin onpa todisteet tallella.

Ehkä tämä on se päällimmäinen asia, jonka takia päätin kuitenkin aloittaa uuden blogin. On mukava kirjoittaa ylös johonkin ajatuksia, jos sellaisia tulee. Aina ei jaksa tai halua soittaa kaverille, joskus on mukava pohtia ihan itsekseen ja toistaalta tietää, että joku ehkä lukee. Ei silläkään niin väliä sinänsä ole, mutta kunhan johonkin tulee kirjoitettua ajatuksia ylös.

Tän hetkinen elämäntilanne on aika stabiili joka tavalla. Joku voisi sanoa, että tylsä. Tavallaan onkin, mutta nautin kyllä ainakin toistaiseksi tästä "olemisesta kotona" pojan kanssa. Pojan kanssa, jolla on ikää tällä hetkellä vähän yli 3 kk. Oli vähän raskas alku, joten kaikki tämä tuleva on vaan plussaa. Ihanaa kun on rauhallista ja saa hetken vaikka istua, niin kun nyt.

Ehkä tää kirjoittelu tulee olemaan samanlaista haahuilua, kun aikaisemmassakin blogissa, jota nyt en tänne linkitä. Katotaan miten tämä muotoutuu. Kai tän voisi listata vauvablogiksi, mutta jätän itselleni takaoven auki, jotta voin kirjoittaa jostain muustakin, jos tulee asiaa.