Sosetta, leikkiä ja siivousta

Niistä on tämä viikonloppu lähinnä koostunut. Omenoita on tullut viimeeks anopilta kassillinen, keittelin ne tossa soseeksi, sillä aikaa kun mies vahti lasta. Ajattelin jossain vaiheessa testata mitä S tuosta omenasoseesta meinaa. Mies teki kuusipäiväisen työviikon ja ensi viikolla olisi tiedossa samanmoinen. Seuraavan maanantain se ottaa vapaaksi ja sillon meillä onkin neuvola ja viiden kuukauden rokotus tiedossa. Ei se tuon neuvolan takia vapaaksi päivää ota, mutta sattuipa samalle päivälle. Sopii mulle....vähän traumatisoiduin siinä kolmen kuukauden piikkirupeamastakin, mutta mietin just, että ehkä mä silti haluan itse pitää sitä lasta ja lohduttaa sen jälkeen, kun kattoa vierestä. Mut kattoo nyt.

Sitä kyllä mietin, kun meidän piti ainakin allekirjoittaa joku paperi, että hyväksyn rokotusohjelman, niin voiko yksittäisistä piikeistä kieltäytyä? Nyt kun juttelin yhden toisen äidin kanssa, niin katoin itsekin että tuohon kuuluu siis vuosittain myös influenssapiikki....en nyt ihan tajua? Eikö flunssia kuulukaan enää sairastaa vaan niitäkin varten on piikit olemassa? En oo paneutunut tähän asiaan, joten sikäli en osaa ottaa kantaa, että onko ne nykyajan flunssat kovinkin kuolemaksi. Maalaisjärki vaan sanoo, että vois ihan hyvä saada sitä immuniteettia ihan sairastamallakin. Pitää ottaa puheeks neuvolassa.

Tuntuu, että tässä on aika paljon tapahtunut kehitystä S:n suunnalla. Yöunet on menneet huonommaksi, en tiedä onko yhteydessä uuden oppimiseen. Illalla mennään kyllä nukkumaan, mutta puolen tunnin tai tunnin päästä kiekastaan sängystä. Joskus auttaa tutti, mutta yleensä pitää ottaa hetkeksi ylös ja sitten uusi yritys. En mä oikeen uskalla mennä edes nukkumaan ennen kun tää on tapahtunut, koska se on tehnyt sen nyt ainakin viikon ajan joka ilta. Yöllä herätään nyt yleensä myös kolme kertaa, aikaisemman kahden sijaan. Missä vaiheessa ne unet sitten paranee? Jotenkin mulla oli sellainen usko, että se on se alku, joka on hankalaa, mutta sit uni paranee. Tää tuntuu menevän vähän toisinpäin nyt. No, toivottavasti ois vaan joku vaihe. Tai nii....kohtahan ne hampaat tulee sit. Ei tässä auta paljon kauhistella, otetaan mitä tuleman pitää ja nukutaan sit haudassa.

Onneksi S on nyt viihtynyt paremmin vaunuissa ja onkin nukahtanut niihin lähes joka kerta. Kätevää kun voi käydä päivällä kaupassa sen kanssa. Ehkä ne himokalliit vaunut ei olleetkaan niin turha ostos... On niitä ainakin kevyt työntää koiran kanssa. Sekin on oppinut oikeen nätisti kulkemaan vieressä. Eipä tässä sen ihmeempiä. Huomenna ois tiedossa kahvittelureissu, tiistaina syömistä (jes, mulle tehdään ruokaa) ja loppuviikko onkin auki. Pitää kattoa jos keksis vielä jotain.

Uusia taitoja

Voikohan sitä taidoksi kutsua, että jäpikkä kiljuu niin kovaa, että korvat soi? Taitaa se sen omasta mielestä ainakin olla hauskaa. Ennen jos homma ei oikeen luistanut/miellyttänyt tuherrettiin vähän itkua tai naama meni norsun..jalkovälille, mutta nykyään kiljutaan niin kovaa kun lähtee. Kiljuu se myös tyytyväisenä, mutta ei ihan niin kovaa. Tuleekohan siitä isona joku armeijan ylikapu? Kova on käskytys ainakin jo pienestä pitäen.

Jostain lunttasin, että tämä kuuluu taas ikään, kun 5 kk tulee täyteen. Vauva alkaa molottaan itekseen. Selvä homma. Muita opittuja asioita on nyt tuo kierähtäminen mahalleen. Ajattelin jo, että tekeekö se sitä ikinä, kun se on vähän tollanen laiskanpulskee ettei paljon kiinnosta ruhoonsa liikuttaa, paljon parempi komentaa muita kääntämään. Ehkä se totes, että liikkumataidosta on kuitenkin loppupeleissä myös jotain hyötyä.

Varpaita on maisteltu antaumuksella ja sukat ei pysy enää ollenkaan jalassa. Jätkä pönöttää lattialla pari minuuttia ja kun käännyt takas kattoon mitä se hommaa, niin sillä on villasukka suussa. Ilman jalkaa. Ehkä sillä on joku fetissi karvoihin.

Lupasin taannoin lähteä bussiajelulle ja ollaan me vähän jo käytykin. Pari kertaa menty muutaman kilometrin matkat mm. lähikirppikselle ja ostoskeskukseen. Ens viikolla tulee toivon mukaan vielä pitempi matka ja bussia pitäis vaihtaakin...hui! :D Oon luottavaisin mielin, eiköhän toi meidän matkamies klaaraa homman ja jos menee reisille, niin eikun tulta päin uudestaan. Minkähän takia sitä pelkää, että vauva rupeaa raivoamaan? Joka päivä on nyt käyty muuten vaan vaunukävelyllä ja tyyppi melkein poikkeuksetta on nukahtanut niihin, joka on erittäin lupaavaa. Ehkä tämä tästä...

Eilen pidin oma-aloitteisen vapaaillan ja jätin miehen kärvistelemään kotiin S:n kanssa. Kävin ihan ypöyksin Anatheman keikalla ja olihan se aika siistiä. Tuli mieleen, että vois tän tehdä useamminkin. Keikalle en niin kaipaa seuraa, varsinkin jos on sellainen bändi, josta itse tykkää, koska sen musiikin takia mä sinne menen, en kaljaa lipittämään tai seurustelemaan. Kotona olin siis yhdeltätoista illalla joka on aika huikeeta, kun normisti saatan mennä nukkuun jo ysiltä.

Hammasta kolottaa, meinaan makean hammasta...taidan suunnata kaapille.

Asiakaspalvelu? Jotain syötävää vai?

Vituttaa kun pientä eläintä. Myönnän, vedän herneet nyt vähän pienistä, mutta saa kyllä käämit punaiselle tää Vantaan kaupungin neuvolatoiminta. Meillä oli tänään neljän kuukauden neuvola, johon siis kuuluu myös lääkärintarkistus. Mistä ne repii näitä elämäänsä kyllästyneitä muumeja lääkäreiks? Tänkin ois voinu lähettää suoraan lataamoon. Kai ne hommat tuli hoidettua, noin niinku päällisin puolin, mutta vois edes esittää olevansa kiinnostunu hommastaan, varsinkin kun on kyseessä vauvat. Ja ne vauvathan on tunnetusti vanhemmille vähän arka paikka...tai mulle ainakin! Odotan jonkinlaista palvelua, koska tässä paska kaupungissa on mm. kahdeksan kuukauden lääkärintarkistuskin peruttu, koska ei oo lääkäreitä. Luulis, että tää neljän kuukauden lääkärintarkistus olis jollain tavalla vähän kattavampi tai paneutuneempi.

Tai enhän mä tiedä mitä niitten kuuluu kattoa, mut jos vertaan kuukauden lääkärintarkistukseen, niin tää oli puolet siitä... Tai okei, jos se tyyppi olis ollu edes jotenkin mukana hommassa ja hymyilly edes kerran, niin olisin antanut anteeks. Musta on hieman kummallinen ohje, että sanotaan, että syö vaan kaikkea, sitä kahvia, suklaata sun muuta mahakipujen aiheuttajaa, koska sit se vauva tottuu niihin. Jumalauta, se itki kaks kuukautta putkeen noista, ihan varmaan rääkkään sitä tahallani joo. Vitun ihme nyylä.

Se on ihan varma homma, että kun me tästä kämpästä kahden vuoden sisällä muutetaan pois, niin Vantaalta sitä ei osteta!

Ei mulla muuta. S'llä on kaikki hyvin.

Sori törkee kielenkäyttö.

Toivottavasti viimeinen vähään aikaan

Oltiin eilen taas meidän koiran kanssa eläinlääkärissä pari tuntia. Siinähän se ilta vierähti mukavasti. Alunperin varasin ton ajan sen oikean takajalan takia, koska se on aina välillä ontunu sitä lenkillä. Samalla halusin tarkistuttaa, että onko eturauhanen uusiutunut. Ei ollut, onneksi. Eläinlääkäri sanoi kyllä, että se tulee uusiutumaan. Ihanan positiivista. No tää taitaa olla sellainen vaiva, että kun se kerran tulee, niin tulee sen jälkeenkin. Meillähän se on ollut nyt jo kahdesti.

Jalasta ei löytynyt pintapuolisesti mitään vikaa, samoin kaikki veriarvot oli kunnossa. Otettiin laajempi seula siitä, katottiin mm. munuaisarvot, jotka saattaa tällä rodulla (vehnäterrieri) olla ongelma. Nekin oli puhtaat. Lääkäri ehdotti kuvaamista ja sitä olin itsekin miettinyt, koska oon pienessä mielessäni kehitelly sille vaikka mitä kasvaimia. Otettiin kuvat koko takapäästä, eri suunnista, mutta kaikki näytti enemmän kun hyvältä. Hännässä oli joku pieni mutka, mutta sen ei luulis aiheuttavan kipuja jalkaan ;) Viimeinen diagnoosi oli, että lihasrevähdys ja viikon kipulääkekuuri. "Ja se olis sit 230€ kiiiitos". Olis ehkä kannattanut ottaa se vakuutus sillon joskus.

No mutta, pieni raha mun mielenrauhasta, kun tiiän että jäppisellä on kaikki kunnossa. Sit vaan seuraillaan sitä eturauhasta ja jos (/kun) se uusii, niin se on sit sellainen 300€ paukku, kun vien ton kyllä seuraavaks kastrointiin. Harmi sinänsä, koska luonne tulee kyllä muuttumaan vässykäks, sen kertoi jo noin edelliset hormonipiikit, jotka se sai eturauhasvaivaan. Toivottavasti ei pamahtais päälle ihan heti.

Nyt pienempi jätkä nukkuu ja mä vedän perjantain kunniaks minttujäätelöä. Tai no, mitä sitä huijaamaan, mä syön jäätelöä varmaan joka päivä, kun suklaata ja muuta hyvää ei voi :D

On se raukka..

Pirskeet

Lauantaina mun sekä miehen lähisuku kokoontui meille kahvittelemaan "ihan muuten vaan". Meidän sisarukset ei olleet nähneet toisiaan, joten tuli nekin sit tsekattua puolin ja toisin. Miehen siskolla on parivuotias poika ja mun siskolla taas saman ikäinen mukula, kun meidän S. Meni vähän aikataulut vaan ristiin, kun mun sukulaiset tuli jo yhden jälkeen ja nämä toiset vasta kolmen jälkeen. Kahdelta oli tarkoitus aloittaa, mutta lapset nukkui eri aikaan, niin meni nyt vähän mönkään. No, ehti ne toisensa sentään esitellä, ennen kun mun vanhemmat ja sisko perheineen lähti.

En mä hirveesti ottanut paineita näistä. Tein täytekakun, lohipiirakan ja äiti toi jonkun kuivakakun. Joka oli kuiva. Piparit ja systeemit esille, siinä se. Kakusta näpäytin kuvan mun huippukameralla (hitto, se on paska!) ennen kun se katos parempiin suihin.

Ihan hyvää oli, vaikka aikamoiset taistelut oli taas sen kanssa. Mies tykkää ihan hirveesti, kun mä leivon tai laitan ruokaa, kun siinä saattaa monesti päästä kirosana tai parikin. Pitäis ne perkeleet muuttaa vielä vaan lapsiystävällisempään suuntaan. Toi mustassa aukossa kelluva jäpikkä on otettu jostain kukkalaitteesta talteen, joka saatiin kun S syntyi. Sopi hyvin kakkuunkin.

Eilen mulla oli vapaailta. Mies tuli töistä kotiin aikasemmin ja mä lähdin hurvittelemaan keskustaan. Olin saanut kesällä lahjakortin hot stone -hierontaan, joten siellä kävin eka. Oli muuten aika taivaallista... Tunnin kun makaat siinä ketarat ojollaan pyyhkeiden alla ja joku jynssää sua kuumilla käsillä ja kivillä, niin ei tekis mieli nousta ollenkaan. Suosittelen! Sen jälkeen kävin vielä kaverin kanssa  kahvilla ja juteltiin niitä näitä plus tehtiin lisää vapaa-ajan suunnitelmia. Lokakuun lopussa mennään Tampereelle yhdeksi yöksi hotelliin...tuntuu ihan ulkomaanmatkalta. Mies saa luvan pärjätä kotona pakastetulla maidolla. Mielenkiintoista tästä voi tehdä se, että S nukahtaa yleensä paremmin, kun mä laitan sen nukkumaan. No pärjätköön perk..pentele! Sitä paitsi...mies lähtee sitä edellisenä viikonloppuna neljäks päiväks Köpikseen, joten tää on ihan reilu juttu! Oon kyllä huono lähteen kotoo pois, mutta eilenkin oli niin kiva palata illalla takas, kun oli käyny jossain muualla, että kyllä mä nyt repäsen.

Se hyvä puoli tässä vielä on, että tää kyseinen kaveri, jonka kanssa tälle hurjalle elämysmatkalle oon lähdössä on itse raskaana, joten ollaan samassa veneessä eikä kumpikaan siis halua mitään ördäysiltaa viettää. Tai mähän tietty voin repästä....mut en taida. Enemmän mua houkuttelee kokonainen yö hotellissa ja se aamiainen. Syön sen mielummin, kun tyhjennän vessanpönttöön.

Jep, no nyt vielä omenoita hilloamaan. Alla vielä kuva sankarista vaarin karvaisessa syleilyssä...

Kuolemanpelko

Dramaattista. Sanalla "kuolema" on aika hyisevä vaikutus, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa tästä ja omasta suhteestani asiaan. Tämä on nimittäin mulle aivan uusi juttu. Ystäväni internetin keskustelupalstat vähän avittivat mua tässä (taas kerran), koska epäilin, että tämäkin juttu on joku lapsen saamiseen liittyvä asia. Mulle on siis tullut jonkinasteinen kuolemanpelko. Se kai se sana on, vaikka se ei ole mikään aktiivisesti elämässä läsnäoleva asia. En ajattele sitä päivittäin, mutta viikoittain kyllä. Kuolema on asia joku tulee mieleen jostain muusta asiasta. Esimerkiksi siitä, kun oma koira on ollut sairas ja olen miettinyt sitä hetkeä, kun se joskus täytyy lopettaa.

Mulla ei ole aikaisemmin ollut mitään ongelmaa kuoleman kanssa, ollaan ihan sinut. Tänne synnytään ja täältä kuollaan, normihomma. Mulle perusrationaaliselle ihmiselle, jolla on jalat maassa enkä muutenkaan usko mihinkään hapatuksiin on kuitenkin tullut pelko siitä, että aika loppuu kesken. En niinkään pelkää omaa kuolemaani, mutta kaikkien läheisten kyllä. Pelkokin on ehkä vähän väärä sana, ehkä se on enemmän sellasta ahdistusta, jotenkin tuntuu, että sen on konkreettisemmin ymmärtänyt, että aikaa tosiaan on rajallisesti.

Omien vanhempien kuolema myös ahdistaa, koska tuntuu, että sitten ei ole enää paluuta....mihin? En tiedä. En ole enää konkreettisesti vanhempieni lapsi, vaan ainoastaan äiti. Olen myös miettinyt sitä, että nyt pitäisi sanoa vielä, kun pystyy, että rakastaa. Ei oo vaan hirveesti ollut meillä tapana. Oma äiti varmaan luulis, että suunnitteen itsemurhaa tmv., jos täräytän sille, että mä rakastan sua. Ehkä sitä pitäis muutenkin viljellä enemmän. Rakkautta ei ole koskaan liikaa, kaikkea muuta kyllä.

Tästä ois kiva kuulla jonkun psykiatrin mielipide, että miksi tällainen tunne tulee nyt, kun on saanut oman lapsen. Puhuin miehelle tästä ja se arvioi, että ehkä se on jotain sellaista, kun synnyttää lapsen, niin konkreettisesti tajuaa, että itsellä on edessä ns. vain alamäki ja lapsella vielä ylämäki. Paljon mahdollista.

En mä nyt kuitenkaan ajatellu vaipua epätoivoon vaan päinvastoin alkaa ajattelemaan, että kaikesta tästä ajasta on otettava ilo irti eikä murehtia turhia. Jokaisesta päivästä pitäisi nauttia ja tehdä sellaisia asioita, joista tykkää. Ihan ensimmäiseks mä päätin olla valittamatta säästä. Kuinka turha asia. Ja ehkä mä vaan otan myös riskin ja hyppään ekaan bussiin ja matkustan sillä jonnekin, ihan sama huutaako se lapsi vai ei. Sovitaan viikon sisällä (raportoin miten meni...eh). Kotiin ei auta jäädä mätänemään. Sinnehän ne tyypit yleensä kuolee...

Uusia asioita

Viikonloppu meni niin, että hujahti. Koirakin lähti maalle hoitoon viikoksi. Vanhemmat palauttaa sen ensi viikolla, kun tulevat uudestaan käymään. Tekee varmaan ihan hyvää sille, vaikka mä itkua tihrustinkin, kun se ei tullutkaan illalla sänkyyn viereen. Se on sellainen hetki, että sillon saadaan olla ihan vaan kaksistaan ja mä vähän rapsutan sitä korvasta ja se tulee kylkeen kiinni. Voi huokaus...

No mutta, pois itsekkyys ja hyvää lomaa vaan sinne maalle. 

Meillä on ihan uus juttu tullut ja aika aikasin ollaan kyllä liikenteessä. Puhun vierastamisesta. Luulin pari viikkoa sitten, että se oli ihan sattumaa vaan, kun kaverit tuli käymään ja poika oli mun sylissä (jota kutsun muuten tästä lähtien kirjaimella S). Ne tuli jutteleen sille, mutta tälläpä meni alahuuli alaspäin ja karsee parkasu. Ajattelin vaan, että no, se heräs just, ehkä se on vielä vähän uninen tj. Tän episodin jälkeen S oli vielä niitten sylissäkin yms.

No mutta, eilen kun mun vanhemmat kävi, niin kävi sama juttu. Katto pitkään just silleen, et "kuka hitto toi oikeen on?" ja sit naama mutrulle ja itkuhan siinä pääsi. Mun äitiä se on vielä nähnytkin paljon enemmän, kun se on käynyt täällä meillä (viimeeks pari viikkoa sit, ja sillon ei ollu mitään), mut sitäkin se vierasti. Eikä rauhottunu missään vaiheessa. Kylläpäs sille tuli tää homma aikasin. Meneekö tää jossain vaiheessa ohi eli onko vierastaminen joku vaihe vaan? 

Oon muutenkin S kanssa aika paljon (no, kuka äiti ei olis...) eikä me hirveesti käydä missään, paitsi nyt ulkona yms. Nyt tuli just sellaset kauhukuvat, että siitä tulee joku takiainen eikä se suostu oleen kenenkään muun kanssa kun mun tai isänsä. Voe rähmä. Niinhän ne sanoo, että tää pitää ottaa "kohteliaisuutena" tai hyvänä asiana, vauva tunnistaa vanhempansa ja on muodostanu jonkun terveen hoivasuhteen niihin tms. (jostain luin...rauhoittelin itseäni).

No, ei tää nyt mikään paha asia edes ole, mutta tuli vaan ihan puskista.

S on viikon päästä...tai kuuden päivän päästä 4 kuukautta. Maistettiin tänään ekaa kertaa perunaa, kun keitin samalla itselleni. Upposhan se, ois varmaan uponnut enemmänkin, mut en viittiny antaa, jos sille vaikka tulee maha kipeeks, kun se on tollanen herkkis. Tuli taas sellanen olo, että jumaliste se on iso jo, kun kohta se syö muutakin. Ei mulla kyllä mikään kiire ole siirtyä kiinteisiin, mutta ajattelinpa testata. Jahas, keisari rääkäs...se on mentävä nyt. Tiedä vaikka olis vääntäny mulle yllärit housuihinsa.