Hasta la vista

Jaa, se kesä meni jo. Katos vaan. Ei ihan hirveän montaa kertaa ole tullut mieleen, että pitäiskö blogata. Jos rehellisiä ollaan, niin ei kertaakaan, joten taitaa olla aika laittaa pillit pussiin ja pallit poskeen...tai siis lopettaa taas yhden blogin hengityskoneessa pito. Aika menee kaikkeen muuhun ja pakko se vaan on tunnustaa, että ei tässä kotiäidin elämässä nyt niiiin ihmeitä tapahdu, että siitä pitäis erikseen vielä kirjoittaakin. Jos haluan jostain purnata, niin kyllä se on hoidettava ihan kasvotusten ystävien kesken. Tätä yksin nysväämistä tulee kuitenkin harrastettua muutenkin.

Joten kaikille tänne eksyville sieluille soronoo ja anteeksi, että loppui vähän lyhyeen.

p.s Ja koska mikään todellinen jännitysnäytelmä ei lopu kuin seinään, niin sanottakoon, että jatkoa on tulossa herran vuonna 2014. Siis meidän iso Sammakko saa pikkuveljen/-siskon, jos hyvin käy. Mutta se onkin sit jo toinen tarina.

p.p.s Ehei, en aio perustaa kuitenkaan enää blogia. Toivottavasti.

Hyvät ja huonot uutiset

Kummat ensin? No huonot tietysti.

Oon ihan pulassa. En oikeen tiedä miten päin tässä olisi, kun mä oon vähän niinkun ihastunut tohon Doctor Whon näyttelijään David Tennantiin (oi, skottiaksentti...), enkä tiedä miten selviän, kun se hitto otti ja "kuoli" siinä sarjassa (tai oikeastaan näyttelijä vaihtui, kun se yhdeksäs tohtori eli tää David muuntui kymmenenneks tohtoriks, joka on joku saakelin Matt Smith. Surkee tyyppi sanon mä). Niin, että miten tästä voi selvitä hengissä? Noh, onneks mä en oo enää nuori ja viaton, kuten yläasteikäisenä, kun ihastuin River Phoenixiin ja itkin sitä, että miks se on kuollu. Niin, miettikää sitä, kuolleeseenkin voi ihastua. Tätä nykyä mä olen onneksi järkevä aikuinen ja en sentään liimaile tuosta äijästä kuvia huoneeni...huoneidemme seinille, vaan tyydyn laittamaan sen tietokoneen taustakuvaksi ja huokailen sitä tuijottaessani ja kuolaan samalla, koska syön jäätelöä. Täytyy myöntää, ettei se vastaa ollenkaan mun miestyyppiä eikä se kutkuta mua näyttelijänä vaan ainoastaan Doctor Whona (eli onko tää vielä oudompaa...ihastua johonkin rooliin?).

Ähä, luulitte kuitenkin, että tulin sanomaan, että tää oli nyt (taas) tässä, koska ei mua paljon täällä blogissa näy. Se ei välttämättä olis ollut se huono uutinen....joten olisko se kuitenkin se hyvä?

No ei musta vielä eroon pääse. Täytyyhän mulla joku soppi olla, mihin tuun myöntään näin nolot asiat. (Okei, laitoin mä sen kuvan kännykän taustakuvaksikin).

Hyvä uutinen on se, että mulla on takana mahtava vuorokautinen. Täytyy ihan rehellisesti sanoa, että tää taitaa olla paras päivä sitten S:n syntymän. Se kuitenkin oli sattuneista syistä omalla tavallaan ainutlaatuinen päivä. Ne seuraavat ei niinkään. Aika ei ole kullannut muistoja, ainakaan vielä. Muistan vaan sen epätoivoisuuden ja unettomuuden, kun tyyppi vaan huusi eikä nukkunut ollenkaan.

Mutta siis, pojat lähti keskenään eilen aamulla miehen kotiseudulle (matkaa joku vajaa 250km) ja mä olen saanut olla koiran kanssa kotona kahdestaan. Siis mitä autuutta! Pistin kämpän heti mullin mallin ja raahasin mm. olohuoneesta norsun painoisen lipaston keittiöön. Siitä suit sait sukkelaan vaan räsymaton päälle kyseinen mööbeli ja sit vedin sen paikoilleen. Helppoa kun mikä. Oon tehnyt myös muita "ratkaisuja", joista mies on varmaan toooosi innoissaan. Voi olla, ettei se jätä mua enää yksin ollenkaan. Mutta oon siis tän vuorokauden aikana tehnyt sellaisia asioita, joita en viimeiseen vuoteen ole kyennyt. Tässä lista: siivonnut ja järjestellyt monta tuntia putkeen (miten voi siivoaminen olla näin hauskaa??), katsonut kokonaisen elokuvan putkeen, juonut siiderin samalla, kun katsoin telkkaria illalla, käynyt saunassa ajan kanssa ja muuta pientä puuhaa kuten paikannut seinistä reikiä jne.

Yksi tällainen päivä per kuukausi tekis kyllä niin hyvää. Tää voittaa kaikki juomiset sun muut hillumiset. Tietysti tähän vois yhdistää jonkun tyttöjen saunaillan, mut ihan sellainen kostea ilta ei kyllä nyt hirveästi kiinnosta. Kävin tuossa miehen isäkuukauden aikana siellä kaverin tyttöjenillassa ja tuomisina oli törkee krapula, kuten arvata saattoi. Totesin vaan, että ei oo ihan sen arvoista. Vähemmänkin voi juoda ja ihan taatusti on yhtä hauskaa, joten sillä reseptillä ensi kerralla. Muutaman mustikkashotin vois jättää juomatta.

No mut nyt imuroimaan (JEEE! Oikeesti.)

p.s Imetys on nyt historiaa

Kevät v(/k)iima

Nyt se kuulemma vihdoin tulee. Jo oli aikakin. Tässä käy nyt varmaan niin, että kevät jää välistä ja siirrytään suoraan kesään. En tykkäis kyllä ollenkaan. Kevät on paras vuodenaika ja sen jälkeen tulee vasta kesä. Jos kevät on niinkun syntymä, kesä on kukoistus ja syksyllä kaikki taas loppuu (jos niinku verrataan vaikka ihmiseen - vauva, aikuinen, vanhuus), niin mikä se talvi sit on? Kuolema?

Onkohan mulla liikaa aikaa? Tylsät ihmiset puhuu säästä, ja mähän olen toki kaikkea muuta.

Hmm. Mut jatketaan vielä vähän. Jos talvi olis ns. kuolema, niin voisko tätä teoriaa suhteuttaa myös ihmiseen. Eli syksyn tullen ja varsinkin siellä loppusyksystä, kaikki on mänt, kuten myös vanha ihminen kuolee. Talvi on joku välitila ja sit keväällä taas ihminen syntyy uudelleen, kuten myös kasvit sun muut tyypit. Eli, oiskohan tässä ihmisen elämän kiertokulussakin kyse kuitenkin jostain jälleensyntymisestä.

Ehkä mä haen nyt vähän lisää kahvia.

Maistuu hyvältä. Minähän en oikeen usko/ole uskonut mihinkään aikaisemmin, jumaliin sun muihin hömpötyksiin. Ikää tulee lisää ja oman lapsen myötä sitä ajattelee näitä asioita vähän eri tavalla. Että voisko sitä sittenkin olla jotain jatkumoa tässä oudossa systeemissä. Syntymäkin on niin ihmeellinen asia. Miehen buddhalaiset (vessa-)lehdet on tainneet pistää siemenen kytemään mun pieneen päähäni samalla kun oon pöntöllä vääntänyt sitä myyrää ulos. Jotain sisään, jotain ulos, niinhän se menee.

Oli mulla uutisiakin. Yöimetykset on nyt historiaa. Yhden yön S protestoi vähän kovaäänisemmin, mut sen jälkeen kun tyyppi on herännyt yöllä kiekumaan sängynlaidalle, niin on ihan nätisti jäänyt sinne punkkaan uudestaan nukkumaan, kun on käyty laskeen se alas. Viime yönä se heräs vaan kerran neljän aikaan ja nukkui sit puol seiskaan. Me happy. Mies kävi hoiteleen sen, joten mä vetelin hirsiä koko yön. On muuten levännyt olo.

Mulle on ilmennyt yks "ongelma", jonka toivon olevan ongelma enää vähän aikaa. Jos nää nukkumiset meinaan tästä jotenkin tasaantuis. Tää on vähän spooky juttu, en ollu itse kuullut tästä. Miehelle vaan kerroin aamulla mitä mulle oli tapahtunut, niin se osas heti diagnosoida mut. Luulin jo, että oon sekoomassa, mikä sinänsä ei olis kovin outoa.

Se mun ongelma, joka nyt on kaksi kertaa ilmestynyt mulle yön aikana, toisen kerran pari yötä sitten, on nimeltään unihalvaus. Nyt viimeisimpänä kertana, kun heräsin yöllä olin varma, että saan sydärin. Vasen käsi oli ihan tunnoton, sydän hakkas sikana ja se tunnottomuus rupes jotenkin leviämään koko kehoon. Samoin sellainen järkky painontunne, ihan kun joku olis mun päällä tai painais patjaa vasten (nää on niitä hallusinaatioita, jos luitte linkin). Yritin liikuttaa oikeaa kättä, mutta en saanut siihen mitään kontrollia. Samoin yritin sanoa mun miehen nimeä, joka nukkui siinä vieressä, mutta enhän mä saanut mitään suustani ulos. Vähän ajan päästä sain vasempaan jalkaan jotain liikettä ja siitä se muukin keho sit elpyi. Aika friikkiä. Ei yhtään kivaa.

Katoin netistä vähän muiden kokemuksia, mut jätin asian sikseen. Liian karua luettavaa. Sitä alkaa helposti vaan pelkäämään, että tuleekohan se taas ja sit se tulee ainakin. Mies sanoin, että ajattele niin, jos se tulee yöllä, että "siistii, nyt se taas tapahtuu". Ehkä se tiedostaminen onkin tässä se juttu, kun sitä herää niin tajuaa, että tää on taas sitä. Sen verran harvoin vaan tullut, että en vielä yöllä ollessani ole ollut ihan kartalla asian suhteen.

Jotain kivaa vielä loppuun. Koira on tullut takaisin kotiin, joten vetelehtiminen on nyt loppu. Miehen isäkuukauteen on enää tää viikko ja sit se on neljä viikkoa kotona. Jee. Tilasin S:lle netistä synttärilahjaks sellaisen wheely bugin, saa nähdä mitä tykkää. Ehkä se tulee postissa jo tänään. Ei välttämättä pidetä mitään 1 vee synttäreitä, kun ei vaan oikeen inspaa ja toisaalta S:n rokotus on 6.5, joten suurella todennäköisyydellä se on kuitenkin kipeä silloin, jos se saa tosta rokotteesta jotain oireita, kuten monet on tuntuneet saavan.

Nyt jo ikävä

Koira lähti. Mutta onneks vaan maalle hoitoon puoleksitoista viikoksi. Vaikka se on aina tietynlainen helpotus sekä sille, että meille, niin silti tää kämppä tuntuu aina yhtä tyhjältä. Onhan sekin mun pieni poikani, vaikka vähän karvaisempi onkin. Me lähdetään pääsiäiseksi miehen kotiseudulle eikä koira mahdu tuohon pieneen Yarikseen mukaan. Tai mahtuu, mutta kolmen tunnin ajomatka on aika tuskaa, kun kökitään kolmestaan siellä takapenkillä (mä, S ja koira). Vaunut pitää meinaan purkaa osiin ja ratasosa menee etupenkille. Oishan se oma auto ihan kiva joo, mutta ei voi hankkia niin kauan kun mä oon hoitovapaalla. Tää on siis eräänlainen laina-auto, jota saa tarvittaessa. Ihan kiva muuten, paitsi 
saisi olla farmari. Pitää kyllä olla kiitollinen edes jonkinlaisesta auto-mahdollisuudesta.

Mun isäni haki koiran tänä aamuna. Vähän mun ikävääni helpottaa se, että se lähtee tosi mielellään mukaan. Tiedän, että se saa siellä jakamatonta huomiota ja kunnon lenkkejä maalla. Ei mitään hihnakävelyä kaupungissa. Tää on vaan tää mun itsekäs olotila, että haluis että se koira on kainalossa illalla kun menen nukkumaan. Oon kuitenkin suurimman osan ajasta järki-ihminen, joten hyvä mieli mulla on sen puolesta. Saa sekin vähän lomaa tästä härdellistä.

Joko mennään?

Asiaa sohvasta

Sohva. Se on tän huushollin paras paikka tällä hetkellä. Sohvalla voi meinaan istua, katsoa ikkunasta ulos ohimeneviä autoja, yrittää lähennellä sohvalla nukkuvaa koiraa, hakata päätä seinään tahallaan (huvit ne on hullullakin), yrittää kiivetä patterille ja lääppiä sekä nuolla ikkunaa. Tämä menis vielä ihan kivasti, mutta siinä vaiheessa kun tyyppi on hoksannut, että sinne sohvalle voi kiivetä ihan itse sekä myös laskeutua sieltä, niin meikä ei saa taas hetken rauhaa. Ei se meinaan niin sujuvasti vielä mene, että sitä itse vois jättää sinne puuhaileen. Meinas kyllä tippua silmät päästä, kun S oli tulossa sohvalta alas ja olin jo ottamassa koppia (se on syöksynyt sieltä jo kertaalleen naama edellä), mutta sit ajattelinkin, että annanpa kokeilla itse. Käskin tulla varovaisesti ja sanoin, että peruuta (mistä se tänkin on oppinut?) niin tyyppihän peruutti ja laski ensin toisen jalan ja sit toisen ja jalat edellä se sieltä lattialle kopsahti, kun mäkkihyppääjä konsanaan. Mulle tulee edelleen joka päivä yllätyksenä kuinka paljon se tajuaa puhetta, vaikka sille ei ole varsinaisesti opetettu mitään. Jotain sen pienessä päässä siis tapahtuu öisin.

Uskomaton jäbä. Mä odotan kevättä ja hiekkalaatikkokelejä (jotta pääsen ite tekeen niitä kakkuja, eihän sinne ilman lasta kehtaa mennä). Keinumassa käytiin taas eilen ja sehän nyt on ihan pop juttu.

Hmh

Kuukausi taas meni. Johonkin, en tiedä kyllä mihin. Mutta eipä tässä välissä kai mitään kovin dramaattista ole tapahtunut. Noro kävi kylässä sekä äitillä, että pojalla. Isukki onneksi säästyi, niin sai hoitaa huushollia. S kasvaa kun mikäkin pajunoksa tai siltä musta ainakin tuntuu. Hampaitakin tulee sitä tahtia, ettei meinaa perässä pysyä. Ylähampaat on molemmat puhjenneet ja vielä muutaman päivän sisällä. Ajattelin, että siinä menisi kauemmin ottaen huomioon kuinka kauan se tuota ensimmäistä alahammasta teki. Toivottavasti kaikkien hampaiden tulo ei ole yhtä tuskaa. Yhden päivän S huusi kun pieni porsas, pakko oli antaa maksimi annokset kipulääkettä. Seuraavana päivänä se hammas olikin sit puhjennut. Miten tääkin on tehty näin vaikeeksi? Kaikki pitää synnyttää työllä ja tuskalla.

Synnytyksestä puheenollen, kaveri sai pienen tyttövauvan. Kävin katsomassa sitä pari päivää sitten. En kyllä muista, että S olisi ollut yhtä pieni, vaikka samoissa kiloissa suunnilleen olivat. Sen pääkin oli nyrkin kokoinen. Aika nostalgista katsoa vierestä noita ensi hetkiä. Aika todellakin kultaa muistot, koska ei meillä ihan noin rauhallista ollut, mutta ne tunteet tai henkinen tila, joka sen lapsen saatua vallitsee oli varmaan aika samanlaisia. Tai siis jos suoraan sanotaan, niin hormoonipöllyt. "Henkinen tila" kuulostaakin vähän liian hienolta ;)

Nyt kun S kasvaa, niin on ensi kertoja tullut sellainen olo, että hei, mä voisin jotenkin jatkaa siitä mihin jäin ennen S:n syntymää. Mä siis todellakin olen alkanut kaipaamaan myös sellaisia omia juttuja, jotka ei liity lapseen ollenkaan. Musta on edelleen ihan jees olla kotona pojan kanssa, mutta sen lisäksi on tullut jotenkin tarve lähteä täältä neljän seinän sisältä pois. Ihan vaikka lapsen kanssakin siis. Oon ehkä sitä sorttia, että jumittaudun siihen, joka on helpointa, koska en tykkää epävarmuuden tunteesta tai stressistä. Nyt oon kyllä ajatellu, että kun kevät ja kesä tulee, niin mehän lähdetään liikenteeseen. Mennään Espalle syömään viinirypäleitä ja kattoon turisteja. Sopii muistuttaa, jos en oo heinäkuuhun mennessä raportoinu kyseisestä toiminnasta ;)

Kävin katsomassa sitä kaverin vauvaa S:n kanssa pari päivää sitten. Ne asuu aika Helsingin keskustan tuntumassa, joten me päräytettiin sinne bussilla ja käveltiin keskustasta se puolitoista kilometriä niille. Tuli heti voittajafiilis, kun sain perseeni ylös ja ulos. S oli nätisti bussissa koko meno-paluun ja nukkuikin välissä. Nou hätä siis. En tiedä mikä kammo mulle jäi tuosta alusta, edelleen tuntuu että on henkisesti hankala lähteä julkisille paikoille, vaikka tiedän, että S on yleensä tosi kiltisti eikä mua edes se pelota, että se alkais raivoamaan.

Oon kyllä ollut aika aktiivinen tällä viikolla. Eilen kävin kaverin luona Lohjalla autolla kaksin S:n kanssa. Oli onnistunut matka. Jotenkin sitä on ihan eri fiilis, kun tekee oikeasti asioita. Ei edes väsyttänyt illalla kun tulin takas, koska oli vaan niin kiva poistua kotoa. Paljon väsähtäneempi olo on, jos oot koko päivän vaan kotona lapsen kanssa etkä käy ollenkaan esim. ulkona.

Huomenna aion rentoutua siskon kanssa ilman lapsia keskustassa. Suunnitelmissa on syödä (hitaasti ja rauhallisesti ilman keskeytyksiä), kahvitella ja käydä vähän kaupoissa ja kirppareilla. Hitto vie, kuinka kivaa! Ensi kuussa mennään siskon kanssa käymään Tallinnassa ja toukokuussa on vielä pippalot kavereiden kesken. Nämäkin siis ilman lapsia.

Kevät ja siideri. Kuuluhan ne yhteen, vaikka äiti olisikin. Tai ainakin mä haaveilen siitä terassisiideristä välillä. Jos kerran edes pääsis, niin sekin olis jo aika hyvin. Eikä se sitä paitsi missään tuntuis, jos hirveän useasti joisis. Tuntuu, että heti pitää alkaa selittelemään, jos sanoo, että siideri maistuis. Tulee heti sellainen huono mutsi -fiilis. Onneks mun kaveripiirissä ei oo mitään pro-mammoja, jotka pätee hiekkalaatikon reunalla, kuinka kaikki uhrataan lapsen hyväksi.

Miehen isäkuukausi alkaa 15.4, joten onhan siinä aikaa nauttia yksinolosta, kun isukki saa luoda sidettä lapseensa oikeen urakalla ;) Tää äiti lähtee sit vähän rimpsalle.

Todistusaineistoa kasvamisesta: siinä hää ny nököttää.

Yöimetyksen lopettaminen

Minähän se varsin hurjana olen, kun pukkaa jo toista postausta 24 tunnin sisään. Vois melkein luulla, että vähintäänkin aurinko paistais, mutta ei nyt sentään, vaan kofeiinia sen verran veressä (puoli litraa kahvia aamulla tekee ihmeitä), että jotenkin taas sikisi ajatus, että voisipa kirjoittaa jotain. Mulla on ongelman tynkää. En haluaisi lopettaa imetystä niin kauan, kun tyyppi haluaa rintaa syödä (se yksikin hammas on aika terävä, vaikka ei ole edes vielä kokonaan esillä...), mutta öisin ei huvittais hirveesti imettää, kun S taatusti pärjää tolla ruokamäärällä mitä se päivisin syö ihan hyvin ilmankin. Eikä mun nyt ihan hirveesti tarvii kärsiä, kun se imee ekan kerran yleensä siinä 4-6 aikaan aamulla, mutta mun puolesta voisi posottaa unta suoraan sinne asti, mihin aikoo nukkua (eli noin puoli seitsemään-seitsemään). Miten tästä pääsee sitten eroon? Ei mulla ole hajuakaan. Pitää varmaan asennoitunut siihen, että tämä jatkuu sinne asti, kun sitä ylipäätänsä imetän. Ei ihan hirveen kauaa meinaan kehtaa huudattaa sitä aamuyöllä. Nälkäänsä se ei sitä kyllä syö, ei oo niin himokkaan oloinen. Kai tää on jotain läheisyysjuttua, kun sillä muutenkin on noita oireitä vähän.

Huomenna tulee muutama äiti vauvojensa kanssa meille ja yksi raskaana oleva sellainen, jolle lupasin äitiysloman alun kunniaksi tarjota ruokaa. Se ei tietenkään tiedä näistä muista, että vähän ylläriä sillekin. Muuten oon huono järkkään mitään vauvajuhlia, onneks toinen näistä vieraista lupasi tehdä jotain vaippakakun tynkää, mä en tajua noista mitään. Oon kasannut jonkinsortin yllärikassia tälle odottajalle, mikä sisältää kaikkea tarpeellista (ja vähemmän tarpeellista). Niinku levykauppa X:n body. Jokainenhan haluaa tietysti lapselleen tällaisen. Ne I love mum -tuotteet ei oo ihan mun juttu, eikö tää oo paljon nasevampi?

Parit kuvat vielä, alkaa kofeiinihuuru haihtua, joten on paras ryhtyä oikeisiin töihin, kuten tiskaan astioita.

Siinä se märkä rätti keinuu, hyvä kun ei nuupahtanut laidan yli. Kunnon mutsin tavoin, kakaralla ei tietenkään ole hanskoja kädessä.

Kävi kavereita kylässä. Oli tosi hauskaa.

Koira...orava...orava...koira tai jomminkummin päin