Nyt jo ikävä

Koira lähti. Mutta onneks vaan maalle hoitoon puoleksitoista viikoksi. Vaikka se on aina tietynlainen helpotus sekä sille, että meille, niin silti tää kämppä tuntuu aina yhtä tyhjältä. Onhan sekin mun pieni poikani, vaikka vähän karvaisempi onkin. Me lähdetään pääsiäiseksi miehen kotiseudulle eikä koira mahdu tuohon pieneen Yarikseen mukaan. Tai mahtuu, mutta kolmen tunnin ajomatka on aika tuskaa, kun kökitään kolmestaan siellä takapenkillä (mä, S ja koira). Vaunut pitää meinaan purkaa osiin ja ratasosa menee etupenkille. Oishan se oma auto ihan kiva joo, mutta ei voi hankkia niin kauan kun mä oon hoitovapaalla. Tää on siis eräänlainen laina-auto, jota saa tarvittaessa. Ihan kiva muuten, paitsi 
saisi olla farmari. Pitää kyllä olla kiitollinen edes jonkinlaisesta auto-mahdollisuudesta.

Mun isäni haki koiran tänä aamuna. Vähän mun ikävääni helpottaa se, että se lähtee tosi mielellään mukaan. Tiedän, että se saa siellä jakamatonta huomiota ja kunnon lenkkejä maalla. Ei mitään hihnakävelyä kaupungissa. Tää on vaan tää mun itsekäs olotila, että haluis että se koira on kainalossa illalla kun menen nukkumaan. Oon kuitenkin suurimman osan ajasta järki-ihminen, joten hyvä mieli mulla on sen puolesta. Saa sekin vähän lomaa tästä härdellistä.

Joko mennään?

Asiaa sohvasta

Sohva. Se on tän huushollin paras paikka tällä hetkellä. Sohvalla voi meinaan istua, katsoa ikkunasta ulos ohimeneviä autoja, yrittää lähennellä sohvalla nukkuvaa koiraa, hakata päätä seinään tahallaan (huvit ne on hullullakin), yrittää kiivetä patterille ja lääppiä sekä nuolla ikkunaa. Tämä menis vielä ihan kivasti, mutta siinä vaiheessa kun tyyppi on hoksannut, että sinne sohvalle voi kiivetä ihan itse sekä myös laskeutua sieltä, niin meikä ei saa taas hetken rauhaa. Ei se meinaan niin sujuvasti vielä mene, että sitä itse vois jättää sinne puuhaileen. Meinas kyllä tippua silmät päästä, kun S oli tulossa sohvalta alas ja olin jo ottamassa koppia (se on syöksynyt sieltä jo kertaalleen naama edellä), mutta sit ajattelinkin, että annanpa kokeilla itse. Käskin tulla varovaisesti ja sanoin, että peruuta (mistä se tänkin on oppinut?) niin tyyppihän peruutti ja laski ensin toisen jalan ja sit toisen ja jalat edellä se sieltä lattialle kopsahti, kun mäkkihyppääjä konsanaan. Mulle tulee edelleen joka päivä yllätyksenä kuinka paljon se tajuaa puhetta, vaikka sille ei ole varsinaisesti opetettu mitään. Jotain sen pienessä päässä siis tapahtuu öisin.

Uskomaton jäbä. Mä odotan kevättä ja hiekkalaatikkokelejä (jotta pääsen ite tekeen niitä kakkuja, eihän sinne ilman lasta kehtaa mennä). Keinumassa käytiin taas eilen ja sehän nyt on ihan pop juttu.

Hmh

Kuukausi taas meni. Johonkin, en tiedä kyllä mihin. Mutta eipä tässä välissä kai mitään kovin dramaattista ole tapahtunut. Noro kävi kylässä sekä äitillä, että pojalla. Isukki onneksi säästyi, niin sai hoitaa huushollia. S kasvaa kun mikäkin pajunoksa tai siltä musta ainakin tuntuu. Hampaitakin tulee sitä tahtia, ettei meinaa perässä pysyä. Ylähampaat on molemmat puhjenneet ja vielä muutaman päivän sisällä. Ajattelin, että siinä menisi kauemmin ottaen huomioon kuinka kauan se tuota ensimmäistä alahammasta teki. Toivottavasti kaikkien hampaiden tulo ei ole yhtä tuskaa. Yhden päivän S huusi kun pieni porsas, pakko oli antaa maksimi annokset kipulääkettä. Seuraavana päivänä se hammas olikin sit puhjennut. Miten tääkin on tehty näin vaikeeksi? Kaikki pitää synnyttää työllä ja tuskalla.

Synnytyksestä puheenollen, kaveri sai pienen tyttövauvan. Kävin katsomassa sitä pari päivää sitten. En kyllä muista, että S olisi ollut yhtä pieni, vaikka samoissa kiloissa suunnilleen olivat. Sen pääkin oli nyrkin kokoinen. Aika nostalgista katsoa vierestä noita ensi hetkiä. Aika todellakin kultaa muistot, koska ei meillä ihan noin rauhallista ollut, mutta ne tunteet tai henkinen tila, joka sen lapsen saatua vallitsee oli varmaan aika samanlaisia. Tai siis jos suoraan sanotaan, niin hormoonipöllyt. "Henkinen tila" kuulostaakin vähän liian hienolta ;)

Nyt kun S kasvaa, niin on ensi kertoja tullut sellainen olo, että hei, mä voisin jotenkin jatkaa siitä mihin jäin ennen S:n syntymää. Mä siis todellakin olen alkanut kaipaamaan myös sellaisia omia juttuja, jotka ei liity lapseen ollenkaan. Musta on edelleen ihan jees olla kotona pojan kanssa, mutta sen lisäksi on tullut jotenkin tarve lähteä täältä neljän seinän sisältä pois. Ihan vaikka lapsen kanssakin siis. Oon ehkä sitä sorttia, että jumittaudun siihen, joka on helpointa, koska en tykkää epävarmuuden tunteesta tai stressistä. Nyt oon kyllä ajatellu, että kun kevät ja kesä tulee, niin mehän lähdetään liikenteeseen. Mennään Espalle syömään viinirypäleitä ja kattoon turisteja. Sopii muistuttaa, jos en oo heinäkuuhun mennessä raportoinu kyseisestä toiminnasta ;)

Kävin katsomassa sitä kaverin vauvaa S:n kanssa pari päivää sitten. Ne asuu aika Helsingin keskustan tuntumassa, joten me päräytettiin sinne bussilla ja käveltiin keskustasta se puolitoista kilometriä niille. Tuli heti voittajafiilis, kun sain perseeni ylös ja ulos. S oli nätisti bussissa koko meno-paluun ja nukkuikin välissä. Nou hätä siis. En tiedä mikä kammo mulle jäi tuosta alusta, edelleen tuntuu että on henkisesti hankala lähteä julkisille paikoille, vaikka tiedän, että S on yleensä tosi kiltisti eikä mua edes se pelota, että se alkais raivoamaan.

Oon kyllä ollut aika aktiivinen tällä viikolla. Eilen kävin kaverin luona Lohjalla autolla kaksin S:n kanssa. Oli onnistunut matka. Jotenkin sitä on ihan eri fiilis, kun tekee oikeasti asioita. Ei edes väsyttänyt illalla kun tulin takas, koska oli vaan niin kiva poistua kotoa. Paljon väsähtäneempi olo on, jos oot koko päivän vaan kotona lapsen kanssa etkä käy ollenkaan esim. ulkona.

Huomenna aion rentoutua siskon kanssa ilman lapsia keskustassa. Suunnitelmissa on syödä (hitaasti ja rauhallisesti ilman keskeytyksiä), kahvitella ja käydä vähän kaupoissa ja kirppareilla. Hitto vie, kuinka kivaa! Ensi kuussa mennään siskon kanssa käymään Tallinnassa ja toukokuussa on vielä pippalot kavereiden kesken. Nämäkin siis ilman lapsia.

Kevät ja siideri. Kuuluhan ne yhteen, vaikka äiti olisikin. Tai ainakin mä haaveilen siitä terassisiideristä välillä. Jos kerran edes pääsis, niin sekin olis jo aika hyvin. Eikä se sitä paitsi missään tuntuis, jos hirveän useasti joisis. Tuntuu, että heti pitää alkaa selittelemään, jos sanoo, että siideri maistuis. Tulee heti sellainen huono mutsi -fiilis. Onneks mun kaveripiirissä ei oo mitään pro-mammoja, jotka pätee hiekkalaatikon reunalla, kuinka kaikki uhrataan lapsen hyväksi.

Miehen isäkuukausi alkaa 15.4, joten onhan siinä aikaa nauttia yksinolosta, kun isukki saa luoda sidettä lapseensa oikeen urakalla ;) Tää äiti lähtee sit vähän rimpsalle.

Todistusaineistoa kasvamisesta: siinä hää ny nököttää.